Kesä on jo väistynyt syksyn tieltä. Kesä ei tarjonnut tänä vuonna parastaan. Kovin oli kylmää ja epävakaista. Menneen kesän ehdottomiksi huippuhetkiksi (muutaman mahtavan ukkosen lisäksi) nostan ne kiireettömät hetket, jotka olemme viettäneet yhdessä pihakeinussa mieheni kanssa. Olemme seuranneet isompien lasten touhuja, keinuttaneet vauvaa ja nauttineet kuumaa kahvia. Täytyy kyllä sanoa, että tänä vuonna kesäkaluste valinta osui täysin nappiin. Meidän pihamme suorastaan huusi pihakeinua. Koko perhe on nauttinut keinusta suunnattomasti. Tulevana viikonloppuna etsin vintin kätköistä pehmeät viltit. Vilttien suojissa keinussa voi istua vielä pitkään.
Oman pihakeinun myötä mieleeni on noussut muisto yhdestä toisesta keinusta vuosien takaa. Eräänä aurinkoisena ja lämpimänä kesäpäivänä tieni vei isovanhempieni hirsihuvilalle. Tutussa pihapiirissä minua odotti yllätys. Rakas pappani oli tehnyt minulle oman pikkuisen keinun kahden ison puun väliin. Muistan vieläkin sen tunteen, kun näin keinun ensimmäistä kertaa. Puhdasta lapsen iloa ja riemua. Keinu oli rakkaudella tehty.
Kesähuvila pihoineen oli ja on minulle yhä rakas paikka. Palaan usein unissani keltaisen hirsihuvilan pihapiiriin ja sisälle taloon. Muistan jokaisen yksityiskohdan elävästi. Ihan kuin olisin vieraillut huvilassa juuri eilen, vaikka viimeisestä kerrasta onkin kulunut jo reippaasti yli 20-vuotta. Ystävällinen huvila seisoo pienen mäen päällä ja kylpee auringossa. Pieni keinu liikkuu tuulen mukana. Valtavan suuret omenapuut ovat täynnä kukkia. Intiaanisauna on lämpenemässä. Kaikkialla on rauhallinen ja levollinen tunnelma. Samettiruusut loistavat kilpaa huvilan värityksen kanssa. Mummoni on sisällä tekemässä raparperikiisseliä ja pappani selvittelee kalaverkkoja puuvajan takana.
Meidän nykyinen kotitalomme on lähes saman värinen kuin hirsinen huvila. Pihassamme on pihakeinu ja isoja vanhoja omenapuita. Kodistamme löytyy muutamia mummolta ja papalta jääneitä esineitä ja kirpputorilöydöt mukailevat vanhan huvilan kalustusta. Kenties sitä alitajuisesti rakentaa uudelleen sitä ympäristöä, jossa on ollut joskus onnellinen.
Oman pihakeinun myötä mieleeni on noussut muisto yhdestä toisesta keinusta vuosien takaa. Eräänä aurinkoisena ja lämpimänä kesäpäivänä tieni vei isovanhempieni hirsihuvilalle. Tutussa pihapiirissä minua odotti yllätys. Rakas pappani oli tehnyt minulle oman pikkuisen keinun kahden ison puun väliin. Muistan vieläkin sen tunteen, kun näin keinun ensimmäistä kertaa. Puhdasta lapsen iloa ja riemua. Keinu oli rakkaudella tehty.
Kesähuvila pihoineen oli ja on minulle yhä rakas paikka. Palaan usein unissani keltaisen hirsihuvilan pihapiiriin ja sisälle taloon. Muistan jokaisen yksityiskohdan elävästi. Ihan kuin olisin vieraillut huvilassa juuri eilen, vaikka viimeisestä kerrasta onkin kulunut jo reippaasti yli 20-vuotta. Ystävällinen huvila seisoo pienen mäen päällä ja kylpee auringossa. Pieni keinu liikkuu tuulen mukana. Valtavan suuret omenapuut ovat täynnä kukkia. Intiaanisauna on lämpenemässä. Kaikkialla on rauhallinen ja levollinen tunnelma. Samettiruusut loistavat kilpaa huvilan värityksen kanssa. Mummoni on sisällä tekemässä raparperikiisseliä ja pappani selvittelee kalaverkkoja puuvajan takana.
Meidän nykyinen kotitalomme on lähes saman värinen kuin hirsinen huvila. Pihassamme on pihakeinu ja isoja vanhoja omenapuita. Kodistamme löytyy muutamia mummolta ja papalta jääneitä esineitä ja kirpputorilöydöt mukailevat vanhan huvilan kalustusta. Kenties sitä alitajuisesti rakentaa uudelleen sitä ympäristöä, jossa on ollut joskus onnellinen.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.