Enemmän aikaa minulle

Ihana joulukuu on täällä. Uusi kuukausi täyttää minut lempeydellä itseäni kohtaan. Tänään havahduin, miten pitkään olen kohdellut itseäni säälimättömästi. Olen arvostellut ja moittinut itseäni projektin aikataulun venymisestä, läsnäolon puutteesta ja vetämättömästä olosta. Olin tyystin unohtanut lieventävät asianhaarat. Jo monta kuukautta olen nukkunut jälleen rikkonaisia öitä. Jatkuvat herätykset sävyttävät jokaista yötäni. Nukun lastenhuoneen sohvalla vähintään puolet yöstä. Univajeesta huolimatta olen pysynyt monen asian suhteen tehokkaana. Arki ei ole kärsinyt ja olen hoitanut kaikki sometyöt aikataulussa. Keskeneräinen projekti on pysynyt liikkeessä ja asiaa on edistetty, vaikka homma ei vielä maalissa olekaan. Lapset, koira ja koti on hoidettu.

Ainut asia, jota olen toistuvasti laiminlyönyt olen minä itse. En ole pitänyt kiinni omista rajoistani ja oikeuksistani. En ole huolehtinut omasta jaksamisestani. Elämä on juuri nyt hektistä, mutta voisin silti varata itselleni parturin. Voisin opetella ottamaan omaa aikaa. Minun ei tarvitse aina olla kaikille saatavilla. Arjesta varmasti löytyisi myös minulle ihan omia palasia, jos vain tarttuisin tilaisuuksiin hanakammin.

Olen jo pitkään tiedostanut, että puhuessani en juuri koskaan totea suoraan tekeväni jotakin, vaan aikomukseni alkavat aina kysymyksellä. Olisi aika kivaa vaihteeksi vain todeta, että: "Äiti ottaa nyt vähän omaa aikaa". En tiedä pääsenkö koskaan, niin pitkälle, mutta toivoisin ainakin näkeväni itseni hivenen positiivisemmassa valossa. Elämää ja arkea tarkastellessa saan lopulta hämmästyttävän paljon aikaiseksi. Leivon omat kakkuni ja asennan tonttuoven. Päivitän blogia ja muita somekanavia. Huolehdin kotona aina ja kaikesta. Loihdin tarvittaessa nopeasti naamiaisasun esikoiselle ja jaksan innostua jokaisesta juhlapyhästä. Suunnittelen kivoja yllätyksiä ja rapsuttelen corgia. Ehdin vastata jokaiseen minulle lähetettyyn viestiin jokaisessa somekanavassa. Kannan huolta ikääntyvästä äidistäni ja hoidan hänen asioitaan. Kastelen viherkukkaset ja juttelen niille lempeästi. Miksi en voisi jutella lempeästi myös itselleni? Suoda omaa aikaani myös itselleni?

Ensilumi ja ärsyttävä sinnikkyys

Perjantaina meillekin satoi vihdoin ensilumi ja peitti hetkeksi alleen syksyn viimeiset puista pudonneet lehdet. Tänä vuonna ei pihahommien kanssa ollut missään vaiheessa sellaista suurta puhuria ja intoa tehdä. Yleensä rakastan haravoida ja siistiä pihaa. Tänä vuonna olen viikkoja katsellut kottikärryihin nojaavaa haravaa. Lopulta homma tuli tehdyksi. Huokaisu. Pienistä asioista huomaa, että elämässä on kuormitusta, joka painaa alaspäin ja latistaa. Olen aina ollut sellaista sitkeää sorttia, joka ei osaa antaa periksi. Toisinaan se on ollut ihan hyväkin juttu, mutta jatkuvalla yrittämisellä on myös varjopuolensa. Jatkuva yrittäminen väsyttää henkisesti ja fyysisesti. Sinnikäs yrittäjä hakkaa ns. päätään seinään. Välillä olisi hyvä arvioida tilanne. Jäänkö selkeästi häviölle vai onko tässä vielä jotakin voitettavaa? Olisi terveempää ja palkitsevampaa suunnata oma energia sellaisiin asioihin, joihin todella voi vaikuttaa.

Pettymystä seuraava turhautuminen on jotakin, joka jää minulla kiertämään systeemiin ja saa koko olon kireäksi. En oikein tiedä, mitä tehdä koko tunteen kanssa. Olen myös todella huono hyväksymään asioita sellaisella: "Elämä on- tyylillä". Yritän luontaisesti aina tehdä asioista parempia. Korjata rikkinäisen. Samalla tulen ottaneeksi kannettavakseni paljon enemmän vastuuta ihan kaikesta.

Tällä hetkellä elämässäni on muutamia asioita, joiden suhteen käyn jatkuvaa vuoropuhelua siitä, että kykenenkö hyväksymään nykyisen tilanteen vain en. Pienoisesti pelkään, mitä asioiden hyväksyminen ja taistelun päättäminen omalta osaltani minussa aiheuttaa. Pelkään periksi antamisen syöksevän minut alakuloisuuteen. Taistellessa voi sentään uskoa, että tulee vielä päivä, kun asiat kääntyvät edukseni. Valkoista lippua heiluttamalla joudun luopumaan myös toivostani.

Toki en edes itse halua, että elämäni ja arkeni olisi pelkkää asioiden kanssa taistelua. Uskon, että muutaman oikean ratkaisun päässä odottaisi suotuisampi lopputulos ja seesteisempi arki. Välillä ärsyttää olla sellainen ihminen, joka näkee oman visionsa edessään yhtä todellisena ja värejä täynnä, kun toiset näkevät oikean elämän.

#slowmorning - Tekemisen pehmeys

Ette usko, miten vapautunut fiilis on tällä hetkellä blogin suhteen. Koko homma saa vihdoinkin mennä ihan omalla painollaan. En vaadi itseltäni enää älyttömiä suorituksia. Tähän pisteeseen on kuljettu pitkä tie. Blogi on aina edustanut minulla jotakin täysin omaa. Tekeminen on palkinnut monin eri tavoin. Vuosiin on silti mahtunut myös paljon niitä hetkiä, jolloin en olisi jaksanut tai pystynyt, mutta olen pakottanut itseni suoriutumaan. Pitkän päivän jälkeen saatoin kirjoitella blogia öisin, jotta pysyisin jossakin tahdissa. Oli kaikenlaisia typeriä minimissään kahdeksan postausta kuukaudessa tavoitteita. Kolmen lapsen kanssa sellainen tahti on aivan päätöntä, varsinkin kun kyseessä on harrastus. Kaikki sellainen on loistanut poissaolollaan jo pitkään ja olen siitä hyvilläni. 

Minulla on aina ollut vahva tarve kirjoittaa. Pukea tuntemuksiani sanoiksi. Ihmiselle joka on sosiaalisissa tilanteissa yllättävän ujo (vaikka kukaan minut tunteva ei koskaan sanoisi niin) ja muutenkin elämässään introvertti jonkinlainen purkukeino on melkein elinehto. Varmasti kirjoittaisin avoimemmin ja rehellisemmin monesta asiasta, jos blogini ei koskaan olisi noussut blogimerestä ja ottanut omaa paikkaansa. Olen ujo ja vetäytyvä myös somessa. Välillä minusta ja ajatuksistani voi saada paremmin kiinni ja saatan tulla jonkin asian kanssa ulos, mutta enimmäkseni pysyn hivenen etäällä. Saatan kertoa, että olen väsynyt, mutta en kerro mitä asioita väsymykseni takana piilee. Se on tapa suojella ihmisiä lähelläni ja tietysti myös minua itseäni. Osittain se johtuu myös siitä, että pelkään negatiivisuutta. En haluaisi jakaa sellaista eteenpäin, mikä voi viedä voimia toiselta.

Tekemisen painopiste on siirtynyt enemmän ja enemmän Instagramin suuntaan, jonka koen jostakin syystä itselleni helpommaksi tavaksi päivitellä juttuja. Blogi kuitenkin on ja pysyy. Täydellisten kuvakulmien aika on kuitenkin ohi. Riman asettaminen kovin ylhäälle, joka asiassa syö iloa tekemiseltä. Nautin yhä kaikesta pienestä ja ihanasta. Toivon kuitenkin, että kaikki te näkisitte, kuinka armollisuus ja pehmeys on laskeutunut kaiken tekemiseni ylle. Maitokahvimedia ei ole täydellinen. Minä en ole täydellinen. Epätäydellisyys on ihan ok. Tavoitteita saa toki olla ja hiljaisia toiveita, mutta elämä on tarkoitettu ennen kaikkea elettäväksi ja koettavaksi. En halua pyyhkäistä elämästäni jatkuvasti valtavaa määrä iloa pois sen vuoksi, että minun pitäisi suoriutua ja suoriutua.

Lopuksi haluan sanoa kiitos. Kiitos, että yhteisön ja blogin ympärillä on valtava määrä ihania ihmisiä. Olen aina kokenut, että kuljemme matkaa yhdessä. Elämän haasteet ovat usein yhteneväiset. Olen saanut teiltä kaikilta valtavasti tukea ja ihanaa kannustusta. Olette läsnä ilossa ja surussa. Te olette paras osa tätä välillä hullultakin tuntuvaa hommaa. Ja kyllä. Minäkin ajattelen useimmiten, että hullua hommaa tämä on. En rakentele mitään ihmeellisiä linnoja somettamisen ympärille. Suurin toiveeni juuri nyt on, että tavoittaisitte kaiken keskeltä sen, kuka minä oikeasti olen.

#slowmorning - Uuden edessä

Oma arkeni on alkanut hiljaisesti, mutta samalla varmasti muuttua. Hidas muutos on lempeä. Kenties se on itselleni se ominaisin tapa tehdä muutosta todeksi. En muista, että olisin koskaan ollut erityisen nopea käänteissäni. Tämä tietysti johtuu osittain siitä, että en erityisemmin pidä muutoksista, vaikka ymmärränkin niiden tarpeellisuuden ja väistämättömyyden. Hiljaisen muutoksen keskellä pystyn kuitenkin järjestelemään ajatuksiani ja tunteitani paremmin, sekä miettiä asioita monelta eri kantilta, joka on minulle lähes elinehto. Haluan aina nähdä mahdollisimman selvästi mihin olen menossa.

Olen tosi pitkään halunnut pitää elämäni peruselementit muuttumattomina, vaikka se on tarkoittanut osittain oman elämäni hyllylle laittamista. Olen kokenut, että tarjoan lapsilleni jotakin sellaista tärkeää ja arvokasta, joka piirtyy heidän mieliinsä ja kantaa heitä läpi elämän. Läsnäolo. Olen ollut vierellä jokaisessa hetkessä. Olen kiitollinen, että olen saanut siihen mahdollisuuden. Elämäni on vihdoin siinä pisteessä, että arkeeni on tullut pieniä hetkiä, jolloin minua ei enää tarvita ihan jokaiseen asiaan. Lapseni ovat kasvaneet. Ajatella. Aika on kulunut kuin varkain. Ajan lisääntyminen on saanut minut suuntaamaan katsettani enemmän ja enemmän tulevaisuuteen.

Nyt alkaa olla käsillä minun aikani. Mitä kaikkea minä vielä voinkaan tehdä. Rehellisesti sanottuna tunnen itseni nyt paremmin. Tiedän paremmin, mihin kaikkeen minusta todellisuudessa on. Hiljaisina vuosina olen oivaltanut itsestäni paljon uusia asioita. Voisi sanoa, että olen rakentanut itseni uudestaan. Olen aina tiennyt olevani taistelija ja selviytyjä. Elämäni on kuitenkin ollut jo pitkään sellaista, että en ole tarvinnut ominaisuuksia, jotka joskus olivat tärkeitä. Lasten myötä maailmani on täyttynyt pehmeillä arvoilla. Tunnen kuplivaa iloa ja positiivista jännitystä elämän seikkailujen edessä. Lapset toimivat myös inspiraation lähteenä. Minä haluan näyttää tyttärilleni, että naisen elämässä on monia erilaisia rooleja. Jokainen voi koota sellaisen paletin, mikä itsestä tuntuu hyvältä. Lapset tulevat jatkossakin ensin kaikessa, mitä teen, mutta tulevaisuudessani on nyt tilaa myös toisenlaisille asioille. Urapolun suhteen olen miettinyt muutamia erilaisia kuvioita ja aika näyttää, mikä suunnitelmistani toteutuu. Luotan siihen, että asiat järjestyvät usein ihmeellisellä tavalla. Töitä tulee kuitenkin tulevaisuuden eteen tehdä. Ajatukset tulee asettaa käytäntöön.

Menneet päivät ja mietteet

Omituisesti näihin päiviin yhdistyy kipuilu ja oman elämän tiivistyminen kotoisiin nurkkiin. Yhdessä vietetty aika on aina ollut meidän perheessä jotakin, joka kuuluu yleisesti lomakausiin. Tavallinen elämä meidän talossa on pitänyt aina sisällään paljon erillään olemista. Kotikoulu on mennyt ihan omalla painollaan, mutta muuten on ollut paljon sietämistä ja opettelua siinä, että olemme koko ajan yhdessä. Erikoisissa tilanteissa sitä useasti huomaa, kuinka urautunut sitä on tässä kotona hoitamaan asiat omalla tavallaan. Tunnustan, että en pidä siitä, että joku sotkee alati aikatauluja tai hajottaa toimivaa pakettia. En toki haluaisi olla tylsä, mutta moni juttu on arjessa testattu jo moneen kertaan. Minä vain tiedän paremmin, mikä toimii. Moni kotiäiti varmasti kulkee päiviä läpi osittain virransäästö päällä. Miksi tehdä asioista vaikeampia kuin niiden täytyy olla. Päivään mahtuu vääntämistä ja kääntämistä muutenkin. Valitsen taisteluni viisaasti.

On varmasti aika selvää, että meidän talossa vanhemmat käyttävät paljon aikaa kinasteluun. Hienoa olisi päästä helpommalla, mutta jotenkin sitä on hermot kireällä ja ärtynyt. Yritän keksiä lapsille kivoja juttuja ja puuhaa, mutta kyllä se oma mieli laahaa pohjamudissa. Jos saisin edes hetken viettää rauhassa antaisin kyyneleiden tulla. Sisällä on iso lasti turhautumista ja mielipahaa. Seison omien haaveideni savuavilla raunioilla. Tässäkin tilanteessa luon jo uusia suunnitelmia. Keskitän tarmoni johonkin muuhun ja pysyn puuhakkaana. Samalla kuitenkin möykky sydämen päällä on varsin todellinen. Nukun huonosti ja alakulo on alati läsnä. Oma arki jo sellaisenaan on melkoisen kuluttavaa. Talossa vilistää kolme voimakastahtoista lasta, jotka vuorotellen purkavat tunteensa minuun.

Minua ei paina sosiaalinen eristyneisyys. Viihdyn yksin. Perheen perustamisen jälkeen en ole oikeastaan pystynyt kunnolla lataamaan akkujani. Olen lähinnä yrittänyt kehitellä erilaisia tapoja selviytyä kuormituksesta. Rakastan eläväisiä lapsiani ja perhettäni, mutta toisinaan haluaisin vain juosta kaikkea karkuun. Tiedän olevani usein ärtynyt ja lyhytjännitteinen ja kannan siitä paljon huonoa omaatuntoa. Ei ole helppoa olla introvertti lapsiperheessä. Me aikuiset olemme kuitenkin alati venyviä ja sopeutuvia. Osaamme laittaa välillä itsemme ja omat tarpeemme syrjään ja tehdä kaikkemme lastemme eteen. Haasteellisempaa minulle on päästää irti unelmasta. Tämä aika muovaa kovalla kädellä meidän kaikkien elämää. Harva meistä osasi aavistaa, mitä tämä vuosi toisi tullessaan. Henkilökohtaiset uhraukset tuntuvat pieniltä, kun ne heijastaa suurta taustaa vasten. Ja siltikin meillä on lupa surra eilistä päivää, jolloin kaikki näytti omassa elämässämme kovin toisenlaiselta. Moni on varmasti kokenut tavallani ovien sulkeutuvan ympärillään.

Toki tässäkin ajassa on mahdollisuutensa. Kenties juuri nämä poikkeusolot saivat minut vihdoin tekemään päätökseni sen suhteen, mitä lähden seuraavaksi tavoittelemaan. Kenties yksi etappi johdattaa minut seuraavaan ja pääsenkin lopulta toteuttamaan sen suurimman haaveeni hieman eri tavalla. Olen aina ollut huono luopumaan asioista, joihin uskon koko sydämestäni. Nyt täytyy vain paiskia lujasti töitä ja todeta, että maali häämöttää kauempana kuin ajattelin, mutta kenties sinne vielä voi kuitenkin päästä. Huomaatteko. Toiveikkuus nousee minussa kaikesta huolimatta, vaikka olisin juuri ottanut iskun vastaan. Se on melkein ärsyttävää.

Menneet viikot

Tammikuu oli pitkästä aikaa blogissa hiljaisempi. Toki muutamia postauksia tuli silti tehtyä. Kirjoitustahti on kuitenkin ollut blogissa pitkän aikaa vakio, joten jostakin varmasti hiljainen tammikuu kertoo. Talon myyntiin liittyvät asiat ovat vieneet normiarjen lisäksi aikaani. Toinen syy löytyy luultavasti omasta mielentilastani. On ollut jo tovin sellainen olo, että haluan vain käpertyä kokoon lämpimän peiton alle, syödä suklaata ja töllätä rauhassa sarjoja. Usein olen kirjoittanut iltaisin muiden jo mentyä nukkumaan ja viimeistellyt kirjoituksia katkonaisesti aamupäivisin. Jo pidemmän aikaa olen vain halunnut olla. Jokainen päivä tarjoilee runsaalla kädellä kiukkua ja muuta lasten ympärillä pyörivää ohjelmaa. Iltaisin korvat ovat olleet väsyneitä hälystä ja riitojen ratkojan roolissa sitä on saanut ihan tarpeekseen myös puhumisesta.

Päässäni on kyllä pyörinyt kaikenlaisia ajatuksia, mutta en ole halunnut niitä sanoittaa edes lähipiirilleni. Isoja asioita ja aiheita, joiden pureskeluun tarvitsen aikaa. On paljon sellaista, mikä ei koskaan päädy tänne blogin puolelle, mutta samalla vaikuttaa elämääni suuresti. Kenties jonakin päivänä pystyn avaamaan asioita myös tänne. Tällä hetkellä tarvitsisin kaikista eniten etäisyyttä ihan kaikkeen. Blogin Instagram-tili on ollut jo pitkään ihanan eloisa (lämmin kiitos kaikki te ihanat) ja siellä olenkin läsnä ihan päivittäin vastaamassa teidän kommentteihin ja lisäilemässä pieniä palasia arjestani. Maitokahvimedian aamubiisit kertovat myös aina hivenen myös minun sielunmaisemastani ja kahvikuppikuvat ja tekstit täydentävät osaltaan sitä, missä mennään milloinkin.

Tiivistetysti olen antanut nyt itselleni luvan vähän aikaa vain olla. Saan syödä herkkuja ja unohtaa kaikki kuntokuurit. Saan iltaisin nukkua tai katsella sarjoja kyllästymiseen asti. Minun ei tarvitse jutella tai avata ajatuksiani, jos minusta ei sille tunnu. En halua vastata muiden toiveisiin ja olla jatkuvasti saatavilla. Tunnen kuitenkin jo lähestyvän kevään ja iloitsen lisääntyneestä valosta. Odotan hiihtolomaa ja perheen yhteistä reissua. Yritän saada ajatukseni kasaan ja tehtyä suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Samalla kuitenkin nauttia pienistä rauhallisista hetkistä lasten kanssa. Niitäkin aina silloin tällöin siunaantuu.

#slowmorning - On helppoa olla onnellinen

* Tuotteet saatu

NHS

Toivoisin, että osaisin pukea paremmin sanoiksi mielessäni risteileviä ajatuksia. Haluaisin kertoa teille, kuinka nautin näistä harmaista ja lumettomistakin päivistä. Harmaus on minulle pehmeyttä. Silloin ei aurinko saa päätäni särkemään ja olo on helpompi. Tunnelmoin rauhassa sytyttämällä tuikkuja ja kynttilöitä. Iloitsen kausivaloista. Kellokin tuntuu menevän maltillisesti eteenpäin. Lasten leikkiessä ehdin keittää pannukahvit. Valikoida kaapista lempimukini. Taustalla soi hiljaa lempibiisejä. Minä saatan kuunnella samoja kappaleita uudestaan ja uudestaan.

Maroon 5 - Memories

Taylor Swift - Wildest Dreams

Post Malone - Circles

Anssi Kela - Jotain on poissa

Lana Del Rey - California

Maija Vilkkumaa - Kissavideoita

a-ha - Stay On These Roads

Cocoon, Lola Marsh - I Got You

Diffuuseri pulputtaa kevyesti ilmoille kanelin ja inkiväärin tuoksua. Eteeriset öljyt ovat tärkeä osa arkeani. Uskallan tehdä jo omia sekoituksiani. Keittiön ikkunasta avautuva näkymä on tuttu ja jään usein katselemaan maisemaa. Orapihlaja-aidat, iso mänty ja sympaattiset vanhat talot. Mietin hetken omiani. Havahdun mietteistäni kuopuksen halatessa jalkaani. Hän haluaa syliin. Ja aikaa minulla on. Vielä hetki ollaan tässä näin, kuten olemme tottuneet olemaan.

Arjen rutiinit tuntuvat lohduttaville. Minua ei häiritse tehdä samoja asioita uudestaan ja uudestaan. Pidän kotitöistä. Minusta on ihanaa, kun koti on kunnossa. Rakastan puhtaita pyykkipinoja ja järjestyksessä olevia tavaroita. Toki talossa saa silti näkyä, että täällä asustaa kolme lasta. Usein korjaan tavarat pois illalla muiden mentyä jo nukkumaan. Aamulla on mukava aloittaa päivä kaiken ollessa kohdillaan. 

Juuri nyt rakastan viherkasveja ja kodin pieniä asetelmia, joita olen luonut sinne ja tänne. Olen huomannut, että kodin tunnelma on lopulta kiinni varsin pienistä seikoista. Kodikkuutta ja lämpöä saa lisättyä varsin helposti. Koko sisustusta ei tarvitse uusia. Arvostan muutenkin kodin kerroksellisuutta.  Koko syksyn ja talven olen saanut taas kiinni siitä, mikä rintamamiestalossa asumisessa on sitä parasta. Rakastan taas kotoisia nurkkia, omaperäisiä ratkaisuja ja narisevia lattioita. Keinutuolissa istuu taas onnellinen äiti villasukat jalassa. Lasten mentyä nukkumaan katson viikolla laadukasta brittidraamaa Kotirintaman naiset. Lämmin suositus. Siinäkin on ihana pieni juttu, joka antaa voimaa.

#slowmorning - Tyhjä sivu

Ajatella. Kokonainen vuosi edessä. Tyhjä sivu. Some on täyttynyt vanhan vuoden muisteluista ja uudelle vuodelle asetetuista lupauksista, toiveista ja tavoitteista. Vuoden ensimmäiset päivät eivät tänä vuonna vahvistaneet uskoani tulevaan. En ollut täynnä malttamatonta odotusta ja kihisevää jännitystä. Uusi vuosi tuntui suurelta ja vähän pelottavaltakin. Lapissa koen usein saman tunteen. Seisoessani tunturin laella tunnen oloni turvattomaksi. Ympärilläni on liian paljon tilaa. Samalla kaikki on kuitenkin mielettömän kaunista ja ilma on raikasta hengittää. Etelän tyttö on vain tottunut ahtaampiin näkymiin. Harvoin ajattelen asioita viikon tai kuukauden päähän. Minulle on ominaista pilkkoa aika pieniin helposti pureskeltaviin paloihin.

Tiedän, että fiilikseni ovat sidoksissa siihen tosiasiaan, että alkanut vuosi tulee olemaan meidän perheellemme varsin erilainen kuin aikaisemmat. Pikkulapsiarjen täyttämät vuodet ovat olleet minulle yhtä suoraa väylää ilman poikkeamia. Samanlaista suoraa kuin ajaessamme kotiin läpi Pohjanmaan. Tuleva tuo eteeni paljon isoja kysymyksiä ratkottavaksi. Toki olen aina välillä suunnannut ajatukseni tulevaan ja yrittänyt hahmottaa miltä se saattaisi näyttää. Miettinyt mitä haluaisin vielä tehdä. Menneiden vuosien aikana olen oppinut itsestäni paljon uutta. Osittain on ollut lähes hämmentävää huomata, kuinka olen ollut varsin pitkään sokea itselleni. Olen saanut huomata ihan omakohtaisesti, kuinka me ihmiset todellakin olemme monikerroksisia ja monimutkaisia luomuksia. Olen monesti joutunut kysynyt elänkö itseni näköistä elämää?

Tiedostan, että elämäni on menossa remonttiin monella tasolla. Tavallaan olisi paljon helpompaa jatkaa samoilla urilla. Tiedän kuitenkin, että ilman muutosta en tule koskaan valmiiksi. Ilman muutosta vahvuuteni ja lahjani jäävät käyttämättä ja luistelen elämäni läpi epävarmuusalueillani. Sydämeni sanoo myös, että olen tehnyt sen minkä itselleni aikoinaan lupasin ja nyt on minun vuoroni etsiä ja löytää. Seikkailun kynnyksellä kuuluukin hieman pelottaa. Silloin tietää, että suunta on oikea. Pelon voi valjastaa voimavaraksi, jonka avulla on mahdollista ylittää itsensä. Astuessani pikkulapsiarkeen jätin vanhat kenkäni ovensuuhun. Astuessani kohta uuteen elämänvaiheeseen vanhat kenkäni eivät välttämättä enää sovi minulle. Vanha elämäni ennen lapsia ja tekemäni valinnat eivät välttämättä tunnu enää omilleni. Kipuilu ja kasvaminen kuuluu elämään ja sitä ei voi välttää.

En tee lupauksia vuodelle 2020. Askelmerkit on kuitenkin mietittävä huolella uudestaan. Edessä on paljon henkistä työtä. On siedettävä epätietoisuutta ja pienoisesti myös odotettava ihmettä, jotta elämän palikat järjestäytyisivät toivotulla tavalla. Onneksi rinnallani on mahtava tiimi. Oma perhe. Me ammennetaan voimaa toisistamme ja tiivistämme välejämme.

Ihanaa vuotta 2020 sinulle. Olkoon vuosi täynnä arjen pieniä iloja. Etsimistä ja löytämistä.

#slowmorning - Ole reilu ja ajattele

Syksy on edennyt hurjaa vauhtia eteenpäin. Välillä on ollut fiilis, että haluaisi ruveta teippailemaan pudonneita lehtiä takaisin puidenoksille. Hidastaa aikaa. Luoda ihan oma vuodenkierto ja aikamääreet. Elämässäni on ollut jo tovin liikaa asioita. Ajatuksia on välillä vaikea saada järjestykseen yksin. Missä me ollaan juuri nyt ja mihin me ollaan menossa? Liian isoja kysymyksiä yksin vastattavaksi.  Pienoisesti on alkanut ahdistaa se, että parisuhteessa ei ole pitkään aikaan ollut aikaa kunnon keskustelulle. Puhe on vain hätäisiä lausahduksia tai harkitsemattomia purkauksia. Kummankin vireystila on lähes olematon. Välillä tuntuu, että yhteinen elämä ei ole oikein hallinnassa. En pidä tunteesta. Onneksi sanaton yhteys toiseen on kuitenkin olemassa. Tunnen kaikki ne tuhannet säikeet, jotka sitovat meidät tiukasti yhteen.

Ymmärrän kyllä paremmin kuin hyvin, miksi pienten lasten vanhemmat päätyvät eroon. Puhumattomuudelle on helpompaa antaa periksi kuin jatkaa toistuvia sinnikkäitä yrityksia yhteyden säilyttämiseksi. Helposti yhteyden ylläpitäminen jää enemmän toisen puoliskon harteille, vaikka sen pitäisi olla molempien vastuulla. Tässä kohden pallon voisikin välillä ihan reilusti heittää toiselle. Voisitko miettiä näitä muutamaa juttua, jotka vaivaavat minua ja palata asiaan, kun sinulle parhaiten sopii. Aina ei kaikille asioille löydy heti ratkaisua. Lopulta sekin on ihan ok. Pelkästään kuulluksi tuleminen usein jo helpottaa. Kukaan meistä ei halua puhua seinille. Kukaan meistä ei halua puhua loittonevalle selälle. Itse olen jo oppinut näissä hetkissä havahtumaan. Asiani on tärkeä ja haluan sanoa sen sinulle kasvotusten.

Väsymys on myrkkyä parisuhteelle. Salakavalasti tabletti ilmestyy parisänkyyn ja siitä sitten koomassa katsotaan yhdessä sarjoja ja elokuvia. Kosketuksen ei kuitenkaan tarvitse hiipua. Lämmin kainalo lohduttaa ruuhkavuosissa rämpivää. Hipsuttelu kertoo, että tässä ollaan yhä yhdessä. Pienet irtiotot totutusta kuviosta myös piristävät kummasti. Lopulta ei ole kovinkaan paljon väliä sillä, mitä tehdään ja missä ollaan. Lähdetäänkö hotellilomalle vai käydäänkö kahvilla. Tärkeintä on olla läsnä. Saada jutella niitä ihan omia juttuja, joita muut eivät ymmärrä. Kulkea vierekkäin. Ottaa toista kädestä kiinni. Koko perheen yhteinen loma kodin ulkopuolella lataa myös akkuja ja antaa mahdollisuuden erilaiselle yhdessäololle. Enimmäksi elämä on kuitenki tavallista arkea. Arjessa pienten kivojen juttujen merkitys kasvaa ja niitä kannattaa ruokkia. Kauniit sanat ja teot kertovat rakkaudesta.

Suurin oivallukseni yhteisten vuosien aikana on ollut lopulta todella yksinkertainen. Ole reilu ja ajattele. Tiimihenkeä ei ylistetä suotta. Perhe on mieletön voimavara. Tässä on meidän tiimi ja me pidetään toistemme puolta ja huolehditaan, että kaikilla on hyvä olla. Hyvästä olosta kumpuaa myös luotto siihen, että elämä todella kantaa. Muistetaan myös kiitollisuus. Kiitollisuus elämälle siitä, että se on asettanut polkuni varrelle ihanan ihmisen, jonka kanssa on ollut hyvä jatkaa matkaa kaksin. Kiitollisuus tästä hetkestä. Ruuhkavuodet opettavat ja kasvattavat. Saavat meidät laittamaan elämämme asioita tärkeysjärjestykseen välillä vähän pakolla. Venymisestä tulee oma taiteenlajinsa. Keskeneräisyyden sietäminen voi välillä olla vaikeaa. Elämä tulee lopulta valmiiksi vain elämällä. Muistetaan myös ilo. Yhteinen nauru ja heittäytyminen rakastettavaksi. Väistämättä eteen tulee myös päiviä, jolloin elämä ottaa päästä, silloin kannattaa paistaa lettuja.

#slowmorning - Itsensä hyväksyminen

Herkkyys on kulkenut matkassani aina. Kesti todella pitkään ymmärtää edes itse, miksi toisinaan jäykistyin muiden ihmisten läsnäollessa ja jännitys valtasi koko kehon. Kaikki ne asiat, joita ihmiset eivät sano ääneen jäävät roikkumaan ilmaan. Moni on kohtelias, mutta äänensävyssä saattaa piillä piikki. Fyysinen olemus muuttuu huomaamatta turhautuneeksi ja hyökkääväksi. Katse on tuima ja pistävä, vaikka sanat ovat neutraalit. Kenties taitavasti vähätellään ja huokaillaan ja kaikki tapahtuu, niin kohteliaasti, että muut seurueessa eivät huomaa mitään. Keskustelutilanteet ja kohtaamiset voivat olla erityisherkälle välillä haastavia tilanteita. Tunnetilojen vaistoaminen ja skannaaminen ovat itsestä riippumatonta toimintaa. Kohde voi olla tuttu tai tuntematon. Kassajonossa, kadulla, hotellien aulassa ja postilaatikolla tapahtuvat kohtaamiset saattavat jättää koko päivän kestävän fiiliksen. Toki välillä käteen jäävä olotila on myös positiivinen. Muutama sana tai katse ja voit vaistota myös lämpöä, empatiaa ja syvää yhteyttä toiseen ihmiseen. Kokemukset voivat yhdistää ihmisiä voimakkaalla tavalla. Aivan, kun arven voisi vaistota toisessa. Toisinaan vieras ihminen voi tuntua omituisen tutulle. On helppo uskoa, että polut risteilevät maailmassa tavalla, joka kenties ylittää oman käsityskykyni.

Parhaimmillaan herkkyys on sitä, että pystyy auttamaan ja koskettamaan toista ihmistä ymmärtämällä häntä täydellisesti. Näen asioissa usein todella monia eri puolia. Maailma on minulle täynnä eri värisävyjä ja vivahteita. Se tosin aiheuttaa sen, että lähes mikään ei koskaan ole yksinkertaista minulle. Mietin usein muiden ihmisten tunteita ja omani jäävät pienoisesti syrjään. Tunnen iloa, surua, rakkautta ja empatiaa suurella vaihteella. Nuorempana vahvana läpi tulevia tunteita oli vaikeampi säädellä ja ymmärtää. Nyt vanhempana osaa taidon paremmin ja luotan toisinaan enemmän rationaaliseen ajatteluun. Järkiperäistäminen on suojakilpeni, jolla pidän asioita loitommalla ytimestä. 

Ahdistun väkijoukossa ja menen usein sekaisin, kun ympärilläni tapahtuu samaan aikaan liikaa asioita. Toisaalta olen osannut luoda tähänkin haasteeseen toimivia ratkaisuja. Usein keskityn johonkin pieniin yksityiskohtiin. Täydessä junassa keskityn hengitykseen tietoisemmin ja hetkeen, kun junan ovet aukeavat seisakkeilla ja tuovat mukanaan ilmavirran, joka pyyhkäisee kasvojani. Erityisherkkyys tuo elämääni aika ison listan asioita, jotka tuntuvat epämukaville. Olen todella herkkä koville äänille ja voimakkaille hajuille. Silmäni ovat valonarat. Pahimpina aikoina sain päänsäryn katsoessani liian räikeää mainostaulua. Vältän vaihteluja vuorokausirytmissä. Monesti olen harmitellut sitä, että elämässäni pitää olla monta pysyvää ja muuttumatonta elementtiä. Eniten minua surettaa se, että en voi itkeä. Pienikin tunnekuohu saa usein aikaan monen päivän päänsäryn. Tukahdetut tunteet taas tekevät minusta masennukseen taipuvaisen.

Välillä minun on vaikeaa päästä asioita yli. Joudun ottamaan oman aikani. Haasteellisinta on ollut läheisen ihmisen menetys, josta en tuntunut pääsevän eteenpäin. Oli vaikeaa hyväksyä, jonkin sellaisen olevan poissa, jonka läsnäolon tunsi yhä kovin vahvana. Uppouduin musiikkiin, joka auttoi minua surutyössä. Musiikki nostaa minut aina korkeuksiin. Samoin kauniit yksityiskohdat, luonnon loppumattomat värisävyt ja linjat. Nautin kauneudesta ja hiljaisuudesta. Sanoista ja soljuvista lauseista. Kirjoittaminen on ollut minulle iso pelastus.

Todella pitkään elin muiden ehdoilla, vaikka se tarkoitti loputonta venymistä ja joustamista. Olin väsynyt ja virtaa vailla.  Lopulta uskalsin kuunnella sisäistä ääntäni, joka toivoi vain rauhaa ja tilaa. Oli tullut aika hyväksyä itseni sellaisena kuin oikeasti olen. Koti on minulle turvasatama ja välillä ahdistun herkästi, kun jokin yllättävä asia rikkoo totutun rytmin. Toki silti aina välillä ravistelen ja haastan itseäni. Monesti yllätyn, että minusta on vaikka mihin, jos vain päätän niin. Saatan arkuudestani ja herkkyydestäni huolimatta innostua asioista aivan mielettömästi. Ja minulta löytyy draivia viedä asioita loppuun. Olen herkkä, mutta voimakas. Pystyn näkemään yllättävän pitkälle. Toisten puhuessa minä jo olen siellä. 

#slowmorning - You had me at hello

En kuuntele lempimusaa talossa, kun vain yksin ollessa. En istu enää iltoja viinilasi kädessä. En osta uutta mekkoa. En lakkaa kynsiä. En mieti turhanpäiväisiä. En pyörittele turhia sanoja. En jankuta. Enää ei jokaisella tavaralla ole talossa omaa paikkaansa. Pihan kukkapenkit odottavat hoitajaansa. Talon täkkejä ei tuuleteta jokaisella pakkasilmalla. En katso enää kokonaisia elokuvia. En juuri lue kirjoja. En värittele värityskirjoja. En kirjoita runoja. En juuri varaile matkoja ulkomaille. En nuku aamulla myöhään. Tuskin ehdi olla sinua lähellä.

Tiedän. Luovuin jostakin ja sain uutta tilalle. Jokainen mennyt vuosi on opettanut minulle omat läksynsä. Itsekkyys on ravistettu minusta pois. Se leijui jalkojeni juureen ja minä jatkoin matkaani. Jätin sen kaiken taakseni. Jos joku olisi kertonut millaista tää kaikki todella on. Kuinka opetella rakkautta, kuinka kompuroida läpi nämä kuviot. Olisinko silloin rypenyt vähemmän vai pitääkö jokaisen kokea koko kirjo tunteiden. Sukeltaa ja taas itsensä pinnalta löytää.

En juuri mieti miltä tuntuu. Siirrän vuoret syrjään. Aikaa ei ole edes surulle. En ehdi edes taakse katsoa. Pysy valppaana. Ja kuinka välillä haluaisin lipua sinun käsivarsillesi ja sanoa kannattele hetken minua. Parasta on kuitenkin seistä tukevalla maalla. Tietäen. Olet todella siinä ja odotat, vaikka se ei koskaan ennen ollut vahvin puolesi. Juuri nyt on hyvä olla näin. Aloillaan. Enemmän kuin vain me.

Välillä kaikki repii hermoa. Usein kuitenkin nauru voittaa kiukun. Ja rehellisyys. Mikä sua oikein riepoo? Hulluutta on tähän lähteä. Ja silti en osaa kuvitella muuta paikkaa, jossa olisi yhtä hyvä  ja johon kuuluisin. Ilo ei ole koskaan tuntunut näin kirkaalle, kun katsoessan kasvoja pieniä. Kuinka paljon haluankaan teille antaa. Ja vieläkin enemmän. Jokainen uusi aamu tummat varjot kaikoavat loitommalle. On sydän eheä. Kenties satutettu, mutta sykkivä ja elävä.

Jos olisit kysynyt vuosia sitten. Olisin vastannut: "You had me at hello".

#slowmorning - Ostotottumusten muuttaminen

Olen muuttanut ostotottumuksiani hiljalleen kahdeksan vuoden aikana. Aluksi en edes huomannut muutosta. Tarvitsin vain vähemmän kaikkea. Vähemmän vaatteita, asusteita ja kosmetiikkaa. Luovuin myös hiusten värjäämisestä. Tyylini on muutenkin aika simppeli ja luonnollinen, joten se ei tuntunut edes uhraukselle. Lopulta heräsin itsekin huomaamaan, kuinka vähän kulutin entiseen verrattuna. Minulle tuli hyvä olo. Toki teen hankintoja aina silloin tällöin, jos todella tarvisen jotakin, mutta nykyisin kaikessa ostamisessani on läsnä syvä harkinta. En halua kotiini isoa kasaa materiaa. Haluan valita asioita, jotka ovat pitkäikäisia ja kestäviä. Kotimaisuus, ekologisuus ja eettisyys ovat minulle tärkeitä arvoja. Hankin nykyisin osan vaatteistani käytettynä ja pukeudun silti luultavasti siistimmin kuin ennen. Ennakkoluulot joutavat romukoppaan.

Lasten synnyttyä huomasin, kuinka tavaraa satoi kotiimme suorastaan järjettömiä määriä. Kauhistuin. Minusta alkoi kirjaimellisesti tuntua, että hukumme tavaraan. Aloin olemaan tarkempi sen suhteen millaisia tavaroita itse ostin lapsilleni. Vaatteiden suhteen suosin arkivaatteita. Karsin pois turhat hörselöt, sekä liian arat ja vaikeasti pestävät vaatteet. Lisäksi kiinnitin huomiota myös vaatteiden väreihin ja valitsin aina mahdollisuuksien mukaan neutraaleja värejä. Pidin hyvää huolta hankituista vaatteista pesemällä ne oikein. Pieneksi jääneet siistit vaatteet pakkasin kannellisiin laatikoihin odottamaan seuraavaa käyttäjää. Lelujen suhteen rupesin olemaan yhtä tarkka. Leluja hankkiessani mietin, että tavarat olisivat oikeasti mieluisia ja kestäisivät leikkiä. Lapset eivät lopulta välitä siitä ovatko lelut uusia vai vanhoja. Hauskuus on tärkeintä.

Meillä laitetaan hyvällä prosentilla ehjiä ja siistejä vaatteita, sekä muita tavaroita kiertoon. Olemme tässä kuussa hankkineet itse käytettynä uuden jääkaapin ja lastensängyn. Olemme päättäneet, että uuden tavaran osto minimoidaan tässä talossa. Tuleva joulu vietetään myös eri tavalla. Yhdessä perheenä voi tehdä paljon ympäristön hyväksi. Kerran viikossa vietetty puuropäivä, vanhan korjaaminen, lainaaminen  ja kierrättäminen ovat hyviä tekoja. Meidän perhe on sitoutunut muuttamaan elintapojaan pysyvästi paremman huomisen vuoksi. Meillä keskustellaan nyt yhdessä enemmän kuin koskaan. Lapset ovat fiksuja! Elämä on lopulta hauskempaa näin. Kaikkea ei tarvitse saada. On ihanaa huomata, että vähempikin riittää. Onni ja rauha eivät piileksi tavarakasojen takana.

Olen viettänyt ilmastoahdistuksen vuoksi unettomia öitä. Katsonut lapsiani ja tuntenut surua. Tehnyt päätöksiä. Uuden ajattelun on kosketettava jokaista elämän osa-aluetta. Kaikki on arvioita uudelleen. Vähempi ei riitä. Eilen lapset istuttivat isänsä kanssa puun pihamaalle. Minä mietin, kuinka lasten kasvaessa mekin joudumme vastaamaan kiperiin kysymyksiin. Haluan sanoa, että teimme parhaamme. Kanavoi sinäkin ahdistus teoiksi. Muuta ajatteluasi ja tapojasi. Inspiroi ihmisiä vierelläsi.

#slowmorning - Kohtaamisen vaikeus

Kaikilla meistä on varmasti kokemuksia siitä, kuinka ei ole tullut kunnolla kuulluksi ja ymmärretyksi. Nähdyksi ja hyväksytyksi. Pidemmän päälle jatkuessaan tilanne luo murskaavan yksinäisyyden tunteen, vaikka ympärillä olisikin paljon ihmisiä. Tarve tulla kuulluksi on yksi isoimmista ihmisyyden ytimessä olevista asioista. Aitoon kohtaamiseen toisen ihmisen kanssa tarvitaan aikaa. Kohtaaminen vaatii pysähtymään ja lopettamaan alituisen tekemisen. Tunnetusti meillä kaikilla on aina kiire. Tekeminen ja tulokset määrittelevät paljon sitä koemmeko käyttäneemme aikamme viisaasti ja tehokkaasti. On surullista, miten paljon meiltä menee asioita ohi ja hukkaan. Menetämme päivittäin ainutlaatuisia hetkiä läheistemme kanssa.

Parisuhteissa puhutaan usein toisen ohi. Unohdamme, että avautuminen on omalle kumppanille usein vaativaa. Rehellinen puhe on itsensä paljastamista. Kuinka haavoittuvainen sitä silloin onkaan, kun puhuu sydämestään. Kukaan ei halua puhua loittonevalle selälle tai ihmiselle, joka samalla asettelee likaisia tiskejä koneeseen. Toisinaan varsinaisen aran viestin joutuu lukemaan rivien välistä. On paljon asioita, joista on vaikea puhua. Asioita, joita on vaikea sanoittaa edes sille kaikista tutuimmalle ja rakkaimmalle ihmiselle. Salaa toivomme myös ymmärrystä, vaikka omia tunteita ja toiveita ei pystyisikään täysin ilmaisemaan.

Monen surullisen tarinan taustalla vaikuttaa henkinen yksinäisyys. Matka varjoisalle polulle on lopulta pelottavan lyhyt. Masennus voi viedä mennessään parhaimmankin meistä. Jatkuva henkinen kuormitus saa aikaan myös fyysisen uupumuksen. Haluaisin kuuluttaa yhteisen välittämisen ja vastuun perään. Annetaan ihmisten lähellämme saada kokemuksia siitä, kuinka heidän tuntemuksensa ja kokemuksensa asioista ovat meille tärkeitä. Annetaan aikaamme. Katsotaan silmiin ja pysähdytään. Pieni hetki voi kantaa läheistä vielä pitkään. Uskalletaan sanoa rakkaillemme niitä tärkeitä isoja sanoja. Rakastan sinua. Sinä olet tärkeä. Minä näen sinut. Annetaan toisillemme säästelemättä positiivista heijastuspintaa. Eteen tulee myös päivä, jolloin tukea tarvitsee itse.

Unohdetaan myös tuomitseminen ja omat negatiiviset asenteemme. Olisi hyvä muistaa, kuinka paljon ihmisestä jää pimentoon. Kaikilla meillä on oma historiamme ja kipukohtamme. Toivoisin, että tekisimme vähemmän oletuksia toisistamme tai loisimme ahtaita odotuksia, jotka perustuvat puhtaasti sille, kuinka itse elämme elämäämme. Se mikä on hyvä sinulle ei välttämättä ole sitä toiselle ihmisille. Jos pystyisimme näkemään läheisissämme paremmin sen, mikä heissä on hyvää ja olemaan armollisempi puutteille, joiden taustoista meillä ei ole aavistustakaan. Arvosta. Älä vähättele. Kiitä. Älä soimaa.

"Pray, dont´t find fault with the man that limps,

Or stumbles along the road.

Unless you have worn the moccasins he wears,

Or stumbled beneath the same load".

- Mary T. Lathrap

Take one place and make it your one

Lausahdus on elokuvasta Under The Tuscan Sun. Elokuva on seurannut mukanani vuosia. Moni varmasti luokittelisi elokuvan täydeksi hömpäksi. Ja toki minäkin elokuvafriikkinä olen nähnyt lukuisia parempia ja laadukkaampia tuotoksia. Esimerkiksi Kummisedät ovat hyviä elokuvia, mutta en oikein pysty hyödyntämään elokuvien oppeja omassa elämässäni. Tyyliin: "Revenge is a dish best served cold". Kahlatessani remonttiviidakossa olen aina muistanut tuon yhden lausahduksen. Ota yksi paikka ja tee siitä omasi. Sillä ajatuksella olen kestänyt ja jaksanut. Nykyisen talomme ensimmäinen kesä oli puuhaa täynnä. Odotin viimeisilläni perheen esikoista ja kesä oli suorastaan järkyttävän kuuma. Keittiön remontointi jäi viimeiseksi hommaksi ja muistan, kuinka söin ison masuni kansssa aamiaismuroja makuuhuoneessa. Jännitin ihan hirmuisesti saammeko kaiken valmiksi ajoissa. Vintin remontointi ajoittui kuopuksen syntymän kanssa samoihin aikoihin. Tarvitsimme yksinkertaisesti lisää tilaa. Lopulta pienestä vinttihuoneesta tuli ehdoton lempipaikkani talossa. Istun keinutuolissani jokainen ilta odottamassa pienten nukahtamista. Olen oppinut liikkumaan talossa ninjan tavoin ja välttelemään narahtavia rappusia. Talo ja minä olemme olleet yhtä jo pitkään.

Tämäkin talo on seissyt paikallaan ennen minua ja luultavasti seisoo pihlajien vieressä uljaana aikansa edustajana vielä pitkään minun jälkeeni. Joku muu leikkaa pihan pensaat ja istuttaa lisää kukkia pihamaalle. Vaihtaa uudet tapetit huoneisiin. Kenties jotakin hillitympää. Huolehtii siitä, että aluskatteet ovat hyvässä kunnossa. Kiittää, että talossa ei ole öljylämmitystä. Moni ajattelee nyt, että eksyin kummallisesti aiheesta. Ei suinkaan. "Unthinkably good things can happen even late in the game". Sama leffa. Uusi viisaus. Tuohon lauseeseen haluan uskoa. Haluan uskoa jokaiseen kauniiseen sanaan.

Ennen nostettiin talo sijoiltaan ja se siirrettiin uuteen paikkaan. Kiva ajatus sekin. Vanha talo ja uusi kaupunki. Minäkin mieluusti tekisin samoin. Jäisimme mielellämme jatkamaan elämäämme tässä talossa, se on pohjimmainen totuus. Valitettavasti tarvitsemme uuden sijainnin. Elämä ei aina anna meidän saada kaikkea. Tosiasiat tarjoillaan meille usein hieman tuimallakin tavalla. Odotamme kovasti, että joku sanoisi: " I´m gonna make him an affer he can't refuse". Nythän minun pitää syödä sanani. Kummisetä elokuvien sloganeita voi käyttää hyvin tavallisessa arkisessa elämässä! Totuus on myös, että jossakin tuolla odottaa uusi kotikatu ja postilaatikko. Uudet pihapuut ja ulko-ovi. Uusi kutsuva keittiö ja kotoinen takan rätinä. Minä ja perheeni muuntaudumme osaksi jonkun toisen talon tarinaa. Ja kuinka ihania asioita meitä siellä odottaakaan. Jotenkin ajattelin, että tässä vaiheessa elämääni kaikki olisi jo hienosti asettunut uomiinsa. Minä olisin asettunut. Elämä on kuitenkin varannut meille kaikille vielä uuden seikkailun. Lopulta toivonkin, että seikkailu ei loppuisi koskaaan, vaikka perustaisinkin vihdoin pysyvän kodin jonnekin. Missä se paikka on..se on vielä ihanasti arvoitus.

Olen myös iloinen siitä, että joku toinen perhe aikanaan asettu asumaan keltaiseen rintamamiestaloon. Joku toinen oppii tuntemaan talon yhtä hyvin kuin minä tunnen sen nyt. Uusi perhe saa ihastella lintuja, jotka palaavat jokainen kevät tekemään uusia poikasia pihapiirin pönttöihin. Saavat tutustua temppuileviin oraviin ja törmäävät pihassa asuvaan sammakkoon ja satunnaiseen siiliin. Keräävät pihapiirin satoa kesäisin ja syksyisin. Vadelmat, kirsikat, raparperi ja omenat maistuvat kenties perheen lapsille. Kenties hekin lähtevät seikkailemaan lähimetsään ja heidänkin lapsensa keräävät mustikoita ja sileitä kiviä retkillään, kuten meidän lapsilla on tapana. Toivoisin, että uusi perhe ruokkisi aina talvisin pihalle ilmestyvää mustavalkoista kissaa. Talvella olen jättänyt myös rusakolle porkkanoita.

Täällä on ollut mukava asua. Naapurit tervehtivät postilaatikolla ja koulu on mukavan lähellä ja tie sinne on turvallinen. Käymme usein laskemassa mäkeä lähistöllä olevassa leikkipuistossa, vaikka oma piha onkin puuhaa täynnä. Palveluita on lähistöllä mukavasti ja junan kyytiinkin pääsee kätevästi. Erityisesti on mainittava vieressä oleva kiva kirpputori, sekä todella hyvä ja edullinen parturi. Leivoksia ja pehmistäkin saa lyhyen matkan päästä. Uutta kotia etsiessämme toivoisin, että löytäisimme meille yhtä hyvän paikan asua ja elää.

#slowmorning - Uusien unelmien asettaminen

Koko kesäkuu on menty syvissä mietteissä. Päivät ovat lasten kanssa hektisiä, mutta illalla jää aikaa omille ajatuksille. Vintin ikkunoista olen monena iltana katsonut tuulessa heiluvia isoja koivuja ja pohtinut elämääni ja sen käänteitä. Moni varmasti unohtaa itsensä ruuhkavuosien keskellä. Kadottaa hitusen siitä ihmisestä, joka oli ennen lapsia. Itsekkyys rapisee meistä pois, kun syksyn hiljalleen tipahtelevat lehdet, kun meitä vedetään yhtä aikaa moneen eri suuntaan. Yritämme olla kaikkea kaikille. Moni meistä väsähtää ja toteaa, että itselle jää kovin vähän. Väsyneenä ei jaksa muistaa, millaisia suunnitelmia oman elämänsä  varalle teki nuorempana. Ei jaksa suhtautua elämään suurena seikkailuna. Unelmien ei tulisi kuitenkaan antaa huuhtoutua vuoroveden mukana.

Elämässäni on ollut paljon asioita, jotka ovat pitäneet minut varovaisena. Asioita joille olen antanut liikaa valtaa sanella sitä millainen olen tai millainen minun tulisi olla. En ole koskaan osannut elää elämääni itsekkäästi. Suurin osa energiastani on aina mennyt siihen, että olen ollut toisia varten. Monelta osin se on ollut myös oma valintani. Olen halunnut rauhallista ja tasaista elämää. Vältellyt tilanteita, joissa olisi pitänyt heittäytyä. Jättänyt sattumalle mahdollisimman vähän tilaa. Kokenut muiden tavoitteet ja tarpeet tärkeämmiksi kuin omani. Olen monesti ajatellut, että minä voin odottaa vuoroani. Toisinaan mietin missä kohtaa poikkesin oikealta polultani. Missä kohtaa oli se hetki, jolloin päätin astua syrjään ja unohdin unelmani? Mihin tippuivat ajatukset avustustyöstä ulkomailla ja teologisen opinnot. Miksi en koskaan lähtenyt Irlannin nummille vaeltamaan? Miksi en koskaan katsonut, kuinka pitkälle kirjoittaminen voisi minut viedä.

Nyt haluaisin uskoa, että minun aikani on hiljalleen koittamassa. Haluaisin uskoa, että minua odottaa vielä seikkailu. Tässä kohden elämääni minun tulisi pysähtyä ja miettiä, mitä todella haluan. Asettaa uusia tavoitteita ja määrätietoisesti ampaista asioiden perään. Minun tulisi löytää sisältäni voimaa puolustaa omaa tilaani. Potkia itseäni olemaan elämässäni muutakin kuin vain tarkkailija. Onhan tämä minun tarinani. Minun tulisi valjastaa sisäinen voimani palvelemaan myös itseäni. On hienoa olla muita varten. Auttaa ja tukea. Jokainen meistä haluaa olla hyvä ihminen. Olisi kuitenkin hyvä kysyä välillä itseltään: "Olenko hyvä itselleni". Unelmat ja haaveet ovat ne sitten, kuinka pieniä tai suuria hyvänsä ovat tavoittelemisen arvoisia. Mikään ei ole liian myöhästä koskaan...

#slowmorning - Odottelun olotila

Monet teistä varmasti tietävät fiiliksen, kun painiskelee jonkin ison päätöksen kanssa. Prosessi on usein todella pitkä ja energiaa vievä. Syntyvä johtopäätös voi olla jotakin, jonka olet kenties tuntenut sydämessäsi jo pitkään. Kenties ensihetkestä alkaen. Kuljettua matkaa tai omia vanhoja päätöksiä ei silti koskaan tulisi vähätellä. Usein harha askelillekin löytyy painava selitys. Ratkaisujen tekeminen ei ole koskaan helppoa. Päätökset koskettavat lopulta yllättävän monia ihmisiä. Oman elämän kanssa voi helposti joutua sivuraiteille, jos yrittää vastata liian monen ihmisen tarpeisiin. On tärkeää pyrkiä keskittämään ajatukset välittömään lähipiiriin. Jos listojen tekeminen tuntuu luonnolliselle ja helpottavalle keinolle setviä omia ajatuksiaan plussat ja miinukset voi olla hyvä laittaa ylös. Usein kuitenkin sisäinen fiilis kertoo parhaiten sen, mikä oikea päätös on.

Päätöksen ollessa selvillä alkaa toiminnan osuus. Päätöksen tekeminen on luonut uuden päämäärän, jota kohti pyrkiä. Oli tuo päämäärä, mikä tahansa asiaa voi auttaa vain tiettyyn pisteeseen asti. Lopulta lähes kaikki asiat elämässä tarvitsevat toteutuakseen kovan työn ohella myös onnellisen sattuman. Pientä ihmettä odotellessa ihminen joutuu odotuksen olotilaan. Itse ajattelen tuota odotusta ajaksi, joka kuluu siihen, kun sulkee itse oven ja jostakin avautuu se kuuluisa ikkuna. Odotusta voi olla vaikea sietää. Aika voi tuntua äärettömän pitkälle. Odotuskin odottaa hyväksyntääsi. Elämässä ei voi saada kaikkea heti. Kenties odotuksen tarkoitus on kasvattaa meitä ihmisinä. Elämään kuuluu nyt ja aina hallitsemattomuus. Aivan kaikki asiat eivät ole omissa hyppysissämme. Meidän täytyy malttaa antaa elämän tapahtua.

Katsoessani elämääni taaksepäin huomaan, kuinka pienestä moni asia on ollut kiinni. Elämäni isoimmatkin asiat ovat olleet kiinni ajoituksesta. Polun varrella on ollut paljon asioita ja ihmisiä, joista olen pystynyt vaistoamaan jo ennakolta jotakin. Siksi luotan tälläkin hetkellä tähän olotilaan. En anna odotuksen häiritä. Käytän tämän ajan huolella valmistautuakseni tulevaan. Etiäiset ovat aina johdattaneet minua. Olen jo nähnyt vilahduksen tulevasta. Minulta on kysytty, mikä etiäinen on. Minulle etiäinen on kuin valokuva. Välähdys jostakin. Välähdyksen mukana tulee voimakas tunnetila, joka on niin todellinen, että se vie lähes mennessään. Tiedän kaiken järjestyvän ja voin olla rauhassa.

Matkalla kotiin

Tämä kirjoitus on odottanut arkistoissa pitkän aikaa. Olen miettinyt painanko julkaisunappia. Muokkaanko kirjoittamaani. Olen odottanut, että pelilaudan nappulat järjestäytyvät oikeille kohdilleen. Olen aina ollut sellainen, että haluan puhua asioista vasta sitten, kun ne ovat todellisia. Oma rakas kotimme on laitettu myyntiin. Tämä keltainen rintamamiestalo on ollut vuosia kirjoituksieni keskiössä perheeni ohella. Monelle teistä talo varmasti vaikuttaa jopa ihan tutulle. Yhtä elävälle ja hengittävälle hahmolle kuin me talon asukkaatkin. Olen kirjoitellut paljon talon remonteista ja sisustamisesta. Talossa on vietetty lastenjuhlia ja eletty värikästä arkea. Välillä on möyhitty pihamaalla ja tunnelmoitu pihakeinussa. Sytytetty takkaa villasukat jalassa. Kaiken ihanan keskellä on asunut myös suru. Alkuvuodesta alkoi tuntua siltä, että aika tässä talossa on kulunut umpeen. Edessä on suuri muutos, johon liittyy toki myös paljon haikeutta. Tämä talo on ollut kotimme pitkään. Toivon koko sydämestäni, että talon ostaisi ihmiset, jotka haluisivat pitää siitä meidän tavallamme hyvää huolta. Seuraavassa pitkään panttaamiani mietteitä ajalta, jolloin päätös luopumisesta lopulta syntyi...

Hiihtoloma viikko vierähti melkoisen nopeasti ja tällä viikolla olen taas pinnistellyt päästäkseni arjen kyytiin mukaan. Meidän perheessä loma ja arki poikkeavat toisistaan kuin yö ja päivä. Lomalla panostamme täysillä siihen, että vietämme aikaa perheenä ja arkena taas koko perhe kokoontuu yhteen reilusti iltakuuden jälkeen. Tämä on ollut pikkulapsivuosien keskellä minulle se rankin juttu. Asia, joka on kaivertanut minua sisäisesti äärettömän paljon. Vienyt koko perheeltä pois korvaamattomia hetkiä pitkässä ketjussa. Pitänyt meitä välillä myös henkisesti etäällä toisistamme perheenä. Välillä olen pystynyt työntämään asian pois mielestäni ja keskittynyt iloisempiin aatoksiin, mutta lopulta päätynyt ajatusteni ja tunteitteni kanssa samalle raastavalle radalle. Voisiko elämä olla erilaista? Ajatella, jos ei tarvitsisi soittaa puolisolle töihin vain todetakseen, että emme ole ehtineet moneen päivään vaihtamaan kuulumisia.

Muutto takaisin kotiseudulle oli oikea ja samalla väärä päätös. On ollut suorastaan etuoikeus saada olla todistamassa lasten ja isovanhempien tärkeän suhteen syntymistä ja syvenemistä. Viemme mukanamme ison nipun tärkeitä ja rakkaita muistoja. Ja toki tämä yhteys myös säilyy ja sitä tullaan jatkossa vaalimaan erityisesti. Etäisyys on kuitenkin ollut asia, joka on vaikuttanut jokapäiväiseen elämäämme liian paljon. Meidän on aika tiivistää rivejämme perheenä. Olemme sen lapsillemme velkaa. Lapset ikävöivät isäänsä. Vajaan vuoden päästä minäkin lähden töihin ja perheen arki mullistuu totutusta. On tärkeää helpottaa tätä siirtymää mahdollisimman paljon. On aina helppoa olla asioiden kanssa jälkiviisas. Siihen en halua sortua ja samalla vähätellä näitä vuosia, joita olemme tässä talossa ja viettäneet.

Ajaessamme Lapista kotiin pimeässä ohitimme onnettomuuspaikan. Auto oli kyljellään lumisessa hangessa. Hälyytysajoneuvojen valot välähtelivät pimeässä. Jatkoimme matkaamme. Toivoimme parasta. Väistämättä mieleeni juolahti, kuinka meilläkin oli koko perhe kyydissä. Revontulet hehkuivat taivaalla. Tähdenlennot vilisivät silmissä. Tie oli liukas. Autossa matkalla kohti Etelä-Suomea tajusin, että en halua odottaa kotona yksin lasten kanssa enää yhtään päivää/kuukautta/vuotta. En halua olla enää huolissani. Sydämeni matkaa päivittäin puolisoni mukana hänen ajaessa pitkää matkaa töihin ja kotiin. Pimeässä, tuiskussa, liukkaalla tiellä, syysmyrkyssä ja ketjukolareiden keskellä. On raskasta olla huolissaan. Meidän elämän on muututtava.

Matka kotiin on alkanut. Kerron teille, kun olemme päässeet perille.

Sisustuksen punainen lanka?

Minulla on ollut jo pitkään pieni pulma, jota en ole saanut ratkaistuksi. Osaksi syy on ollut ajanpuutteessa ja osaksi jossakin muualla. Rakastan sisustamista ja kodin laittoa. Koti on minulle se maailman tärkein paikka. Tykkään todella paljon mukavasta ja rennosta tyylistä sisustaa, mutta kaipaisin kuitenkin kotiini jotakin punaista lankaa kaiken keskelle. Huonekalut ja sisustuksessa käytetyt värit luovat yhdessä kodin tyylin. Rakastan värejä ja muuttaessamme taloon halusinkin niitä reilusti esille. Odotin esikoistani ja halusin talosta iloisen ja lapsenkin silmään hauskan paikan. Keittiönseinät maalattiin keltaisella ja lattiasta tuli hauskan mustavalkoruudullinen. Erilaiset kasvit kukkivat tapeteissa. Olemme asuneet nyt talossa yli kahdeksan vuotta ja hiljalleen olen tuonut kotiin myös paljon mustavalkoista/harmaata ja ruskeaa. Talon kaksi kerrosta ovatkin kenties hieman eripariset. Yläkerta heijastelee enemmän sitä, mistä pidän juuri nyt ja alakerta taas muuttohetken tyyliä.

Talon kalusteet ovat etsiytyneet luoksemme ja edustavat enimmälti retrotyyliä. Seasta löytyy toki myös Ikean pelkistettyjä tasoja. Vanhasta kaupunkikodistamme toimme tietysti mukanamme kristallikruunut ja modernit valaisimet. Kristallikruunut kiinnitimme paikoilleen, mutta desing-valaisimet pakkasimme varastoon. On keinutuoleja, räsymattoja, pajukoreja, eriparisia keittiöntuoleja. Kaikkea tuntuu löytyvän paitsi yhtenäistä tyyliä. Harmittelen asiaa. Lasten myötä sisustukseen on tullut vielä monta muuttujaa lisää. Astiakaapissa kävikin jo tovi sitten pieni puhuri ja laitoin värikästä teema pois ja tilalle tuli valkoista arcticaa. Tarjoiluastioissa värit säilyivät. Tässä sen kaksijakoisuuden taas näkee. Virnistys.

Rintamamiestalossa asuminen on myös vaikuttanut paljon valintoihimme. Miehelleni ja minulle on ollut aivan selvää alusta asti, että emme halua modernisoida juurikaan tyyliä talon sisällä. Olemme monessa kohdin pitäytyneet aika perinteisissä ratkaisuissa. Vanhaa on myös paljon korjattu ja kunnostettu. Koti on kuitenkin elämistä varten. En halua, että kotini alkaisi muistuttaa, mitään sisustuslehdissä näkemääni. Toki perheen yhteiset muistot ja se meidän oma tyyli ovat tärkeimpiä juttuja. Oman toiveeni voi oikeastaan typistää muutamaan lauseeseen. Haluan, että kodissani vallitsee harmonia vanhan ja uuden välillä. Haluan ylimääräisen tavaran pois. Haluan, että en ärsyynny kodissani ja arki sujuu. Haluan viettää aikaa perheeni kanssa. En halua raivata ja siirrellä kasoja. Ratkaisinko nyt oman ongelmani? Vähennä tavaraa. Värien suhteen toivon tasapainoa. Kenties siirrän värit lastenhuoneisiin ja rauhoitan kodin muut huoneet. Näin saan senkin asian iloisesti kuriin. Kuulostaako mietteet tutuille?

#slowmorning - Näe itsesi positiivisesti

Monet kirjoitukseni blogin puolella ovat käsitelleet positiivisuutta, toiveikkuutta ja hyvien puolien näkemistä kaikissa asioissa. Olen saattanut kirjoittaa raskaasta pikkulapsiarjesta pitkän kirjoituksen ja lopulta kuitenkin päättänyt sen positiiviseen pohjavireeseen. Jaan teille salaisuuden. Vuosia ja vuosia ajattelin olevani pohjimmiltani negatiivinen ihminen. Omassa mielessäni koin suhtautuvani maailmaan torjuvasti. Näin maailman paikkana, jota vastaan tuli suojautua. Monta kertaa elämän eri käänteissä valmistauduin pettymyksiin, vaikka elämä lopulta antoi parastaan. Monessa ajatuksessani ja toiminnassani näkyi myös hivenen pelkoa. Pidin elämää käsivarren mitan päässä itsestäni. Sanoin monille elämääni rikastuttaville ja positiivisille asioille ei. Samalla suljin myös pitkäksi aikaa oven ilolta, riemulta ja hauskuudelta.

Eräs kommentti yksinkertaisuudessaan herätti minut näkemään, että olin nähnyt itseni varsin yksipuolisesti ja hivenen väärässä valossa: "Kyllä, sinä aina näet lopulta hyvän kaikessa". Pieni kommentti auttoi minua astumaan hetkeksi askeleen etäämmäksi itsestäni. Katsomaan itseäni ulkopuolisen silmin. Pienen kommentin kautta tajusin, kuinka oikeassa sen lausuja olikaan. Luonteeni vahvuudet olivat monessa paikassa vieneet minut läpi vastoinkäymisten. Suurin lahjani oli kyky nähdä tulevaan ja siihen, kuinka hyvä se voisi lopulta olla. Luonteenpiirteet, jotka lokeroin negatiivisuudeksi olivat lopulta nippu asioita, jotka olivat minulle hyödyksi. Tajusin olevani realistinen, varautunut, ujo ja analyyttinen.

Vuodet ovat opettaneet minulle jatkuvasti uusia asioita itsestäni. Mitä enemmän olen pystynyt murtamaan omaa negatiivista kuvaa itsestäni, sitä selvemmin olen nähnyt kuka todellisuudessa olen. Luonteeni positiiviset piirteet ovat päässet kukkimaan ja olen löytänyt itsestäsi asioita, joista todella pidän. Olen hullutteleva, uskalias, uskollinen, sitkeä, sinnikäs, luova, syvällinen, empaattinen, herkkä ja voimakas. Minussa näkyy kaikki elämän värit ja sävyt aivan, kuten kirkkaasti loistavassa prismassa. Minä tuon mukanani ilon ja hauskuuden. Minuun tukeudutaan ja minusta etsitään turvaa ja rohkaisua. Olen tarpeeksi rohkea ja voimakas kantamaan myös toista ihmistä vaikeilla taipaleilla. Lopulta aika loistotyyppi. Näethän sinäkin itsesi positiivisessa valossa? Aloita viimeistään tänään.

Fiilis on ihan OK!

Ihanaa kirjoittaa silloin, kun on hyvä fiilis. Hyvän fiiliksen takana on monta pientä asiaa. Isoin juttu on varmasti se, että panostuksen ja parannusten myötä unenlaatu on selkeästi kohentunut. Herätyksiä tulee yhä yössä suunnilleen sama määrä, mutta nukun niiden välissä parempaa ja syvempää unta. Päänsärky ja mystiset poskiontelovaivat ovat pysyneet myös kurissa. Arjessa on yksinkertaisesti ollut enemmän virtaa käytettävissä. Kotiäidin muistikin on alkanut toimia paremmin. En enää ahdistu multitasking tyylisestä arjestani aivan, niin paljon kuin ennen. Toki välillä tulee eteen tilanteita, joissa verenpaine tuntuu hyppäävän pilviin, mutta osaan onneksi reagoida tilanteisiin paremmin.

Muistin pätkiminen tuntui jossakin välissä aivan kamalalle. En sano, että olisin nyt jollakin tavalla selvillä vesillä muistini kanssa, mutta toistaiseksi asiat järjestyvät taas mieleeni totutusti. On ollut aikoja, jolloin asiat ovat vain tippuneet suoraan kyydistä. Arjessa on lopulta melkoisen paljon muistettavaa ja liikkuvia osasia. Esikoisen koulu/harrastus aikataulut, läksyt, hammaslääkärit, neuvolat, talviurheilu kamppeet, laskut, ruokalistat, oikein ajoitetut pyykkipäivät...Välillä tuntuu näin kolmen lapsen äitinä, että blogin ylläpito ja yhteisössä mukana häärääminen on yksinkertaisesti liian kunnianhimoinen setti. Perheen kuopuksen kasvaessa tahti on jatkuvalla syötöllä kiihtynyt. Päivän aikana on enää yksi pieni tauko, jolloin voi hivenen hidastaa tahtia. Päiväunet. Keskimmäinen on oppinut puuhailemaan omia juttujaan sen aikaa, kun nukutan perheen pienintä. Vartin saan istua keinutuolissa pinnasängyn vierellä ja sitten taas mennään.

Kahvi ja itselleni mielekkäät pienet jutut pitävät minut pinnalla. Yöpöydällä odottaa kasa luettavia kirjoja. Kristalli täyttää olohuoneen pienillä prismoilla. Kirjoittaminen ja kuvaaminen ovat yhä minun omaa aikaani. Omasta kehityksestä iloitseminen on myös iso juttu. On myös hienoa tehdä kivoja suunnitelmia tulevaisuuden varalle, mutta osata samalla olla juuri tässä ja nyt. Kamerassa odottavat Lapin kuvat purkamista. Mukavaa päästä palamaan reissun tunnelmiin teidän kanssanne. Hyvää viikkoa kaikille!