perjantai 9. lokakuuta 2020

Kirjoita se ulos itsestäsi


Kenties se johtuu kauneimman syksyn sammumisesta. Kenties se johtuu pitkästä ja uuvuttavasta juoksusta, joka ei ota päättyäkseen. Kenties elämän epätasapaino ruokkii lähes kieroutuneella tavalla luovuuttani. Sanoja alkaa tipahdella mieleen. Runoja, lyriikoita ja postauksia. Syvälle sukeltaessa sitä tuntuu löytävän paljon ammennettavaa. Tuntuu melkein siltä kuin mennyt elämä ja kaikki sen valinnat, tähtihetket ja pettymukset uisivat vastaan. Huomaan itkeväni usein. Suru tuntuu vyöryvän ylitseni. En tarkalleen tiedä, mitä suren. Oikea vastaus olisi varmasti en mitään ja ihan kaikkea. 

Katselen lehtien ja kirjojen maisemia ja toivoisin, että voisin jättää ihan koko elämäni pieneksi hetkeksi taakseni. Mennä johonkin ihan uuteen paikkaan ja vain hengittää. Haluaisin olla ihan jossakin muualla. Mukana vain kamera, vihko ja kynä. Haluaisin kirjoittaa kaiken tämän rintaa puristavan pois itsestäni. Kuvata sieluni maisemia. 

Välillä mietin, että miten tämän jatkuvan kohinan keskellä voisi saada aikaan mitään järkeviä päätöksiä tai päätöksiä ylipäätään. Miten voi päästä minkään asian kanssa eteenpäin, kun energia menee täysin ympäröivän kaaoksen hallintaan. Olen jo tovin tajunnut, että elämästäni puuttuu tyystin sellainen ihminen, joka kannustaisi minua siinä, mitä yritän saada aikaan. Suurimmaiksi osaksi tunnen epäonnistumista elämän eri osa-alueilla. Samalla pitäisi luoda täysin uutta väylää elämään. Tunnen suurta riittämättömyyttä.

Kirjoittaminen lohduttaa. Olen kiitollinen blogin olemassaolosta. Tämä on ollut vuosien varrella minulle se oma paikka purkaa sisäistä lastia. Toki tänne on eksynyt myös ilon pirskahduksia.Olen hyvilläni, että olen vuodesta toiseen jaksanut jatkaa. Näissä pienissä kirjoituksissa olen aidoimmillani ja sen ihmisen tavoittaminen on minulle tärkeää. En halua unohtaa itseäni, vaikka tyrskyt lyövät vasten kasvojani. Yhä haaveilen, uskon unelmiin, luon uutta ja yritän järkeillä vanhaa. Yhä olen sitkeä, turhautunut ja pitelemätön. Tiedän olevani voimakas. Taskuraketti. Tulikärpänen. Älä elämä tallaa sieluni päälle.

perjantai 2. lokakuuta 2020

Aika juoksee liian nopeasti

Jokainen syksy minulla on sama fiilis. Aika suorastaan juoksee. Syksyn ensimmäisestä viileästä tuulesta on vain kevyt henkäys siihen, kun kaikki puut ovat tiputtaneet lehtensä. Minä haluaisin jäädä syksyn syliin ikuisesti. Saan voimaa ympäröivästä luonnosta ja tunnen olevani enemmän oma itseni. Olen syntynyt kesällä, mutta olen aina ja ikuisesti syksynlapsi. Aikaa ei kuitenkaan voi pysäyttää. On vain kyettävä olemaan mahdollisimman paljon läsnä hetkessä. Tallettaa muistojen lokeroihin jälleen yksi rakas syksy tuoksuineen ja väreineen. Ilman raikkaus ja valo, joka ei ole liian kirkas, vaan juuri sopiva.

Ajan juoksemisesta puheen olleen minä unohdin hääpäivän. Synti olisi suurempi, jos mieheni olisi muistanut merkkipäivämme. Syyspäiväntasaus oli ja meni. Toivoisin, että arkemme ei olisi sellaista, että se suorastaan pakottaa meidät unohtamaan toisemme. Välillä todella pelkään, että näistä ruhkavuosista ei voi selvitä yhdessä läpi. Olen huomannut, että etsiydyn iltaisin omaan rauhaani ja mieheni tekee samoin. Etäisyys välillämme tekee kipeää. Olemme yhä rakastuneita ja toistemme parhaita ystäviä, mutta olemme yksinkertaisesti aivan liian väsyksissä yhtään mihinkään. Kaipaan yhteistä aikaa ja irtiottoa. Mahdollisuutta nähdä toinen ilman arjen raskasta kuormitusta. Kannan liian usein sisälläni tunnetta, että minulla ei ole mitään annettavaa.

On melkein ihan hullua, kuinka kovasti olen panostanut elämänmuutokseen ja kokonaisvaltaiseen uuteen ajatteluun. On harmillista kirjoittaa perään, että konkreettiset tulokset ovat olleet silti aika laihoja. Olen ollut jo pidemmän aikaa todella turhautunut. Välillä tuntuu melkein kiroukselle nähdä oma visio lähes elävänä silmien edessä ja samalla olla tosielämässä todella kaukana sen toteutumisesta. Ja kuitenkin pitää uskoa. En osaa luovuttaa. Pelkään luovuttaa. Toivon elämääni seesteisiä vuosia, jolloin minun ei enää tarvitse taistella elämäni peruspalikoista, vaan ne ovat vihdoin kunnossa. Pitkän sepustuksen päätteksi voin todeta, että elämäni on tällä hetkellä sellaisessa painekattilassa, että kaikki ainekset keittää kohta yli. Täältä blogista on turha etsiä täydellisyyttä. Voimia teille kaikille elämän haasteisiin. Ei anneta periksi. Haluan uskoa, että hyvä tulee hyvän luokse.

Jatuli - Helsingin katujen sykkeessä

*Kaupallinen yhteistyö 

Jatuli & Weecos

Heinäkuusta tähän päivään olen kulkenut todella mielenkiintoista matkaa. Olen saanut tutustua upeisiin suomalaisiin merkkeihin Weecos ambassador yhteistyön kautta. Olen enemmän kuin kiitollinen saamastani mahdollisuudesta. Syksyn väriloisto on kenties nyt tääällä etelässä kauneimmillaan. Syksyn mentyä menojaan saan yhä pukeuta ihaniin syksyisiin sävyihin. Jatuli:n  Nockturne takki oliivin ja munakoison huikeissa sävyissä ovat kuin syksy itsessään. Täydellisiä syviä sävyjä, joihin voi melkein uppotua.

Nockturne takki on myös ihanan monikäyttöinen. Takki sopii rennosti farkkujen kaveriksi tai luo todella tyylikkään kokonaisuuden yhdessä hameen kanssa. Itse käytän paljon hameita ja kaipaan usein hameen kaveriksi pidempää takkia. Ilmettä voi helposti muutella asusteilla. Nockturne takin kanssa sopii kaniisti yhteen ruskea nahka ja ruusukulta.

Pidempään minua seuranneet tietävät, että rakastan korvakoruja. Jatuli:n Cry me a river- korvakorut sopivat saumattomasti yhteen Nockturne takin kanssa. Rakastan korun välkehtivää ja peilaavaa pintaa. Korujen nimi muistuttaa minua yhdestä kaikkien aikojen kauneimmasta kappaleesta. 

Jatuli:n juuret löytyvät Helsingin katujen sykkeestä. Merkin alta löytyy upeita ja näyttäviä vaatteita ja asusteita.  "Jatuli is a Helsinki based designer laobel. Vaguards, wanderers and dreamers, step into the adventure". Vaatteista ja asusteita huokuu vahva usko omaan tekemiseen ja rohkeus, joka rikkoo rajoja. Liitytään mekin mukaan tähän mahtavaan viestiin. Kannetaan itsemme ylpeydellä ja ollaan rohkeasti omanlaisia.