Järki sanoo, että aivan turha kysymys. Tietysti saa ja pitääkin olla. Miksi minun sitten tarvitsee perustella itselleni jokainen pienikin keskittymisen herpaantuminen tai poissaolo kotoa? Mieleeni tulee heti pitkä lista tekemättömiä kotitöitä. Enhän minä voi lähteä huvittelemaan, kun ikkunatkin pitäisi pestä ja lähteä mattopyykille. Mietin aina, koska viimeksi olen jossakin ollut ja voinko nyt osallistua johonkin kivaan menoon. Pohdin kuinka paljon meillä saa olla mieheni kanssa kahdenkeskistä aikaa. Pienille yhden vuorokauden parisuhdelomille voi lähteä hieman kevyemmällä mielellä. Reissut tehdään kuitenkin siitä näkökulmasta, että parisuhteen hoitaminen on hyväksi koko perheelle. Omia henkilökohtaisia menoja sitä tarkastelee kriittisemmin. Mietin olenko itsekäs, jos lähden päiväksi pois kotoa selkeästi omien juttujeni perässä.
Tunnustan, että tunnen syyllisyyttä siitä, jos varastan viikonlopusta itselleni aikaa. Perheen yhteinen aika on kullan arvoista ja sitä on muutenkin meillä vähän. Järki jälleen sanoo, että olen todella vähän poissa kotoa. Minähän olen aina täällä. Tunteet ja järki eivät kuitenkaan kulje samoja polkuja. Esikoisen kohdalla olin vielä asteen jyrkempi itselleni. Ajatus siitä, että minun tulee olla alati läsnä lapselleni oli mielessä kirkkaana. Kuopuksen kohdalla olen jo hieman pystynyt suhtautumaan asiaan kevyemmin. Olen kyennyt paremmin näkemään omat erilaiset roolini. Olen äiti, mutta myös paljon muutakin. Ja tiedän, että olen kotonakin rennompi ja mukavampi, kun pääsen kerran parissa kuukaudessa oman pihapiirini ulkopuolelle. Läheiseni ovat aina rohkaisseet minua lähtemään. Vika on omien korvien välissä. Kuka puhuisi minulle järkeä? Mistä se hieman yli menevä velvollisuudentunne kumpuaa. Kenties pelkään heti menettäväni jotakin, jos en ole kotona todistamassa jokaista hetkeä ja tilannetta. Ja kaiken kukkuraksi lapsilla on aivan ihana isä, joka pärjää ilman minun apuani varsin mainiosti.
Bloggauksen myötä elämä on saanut uutta suuntaa ja sisältöä. Kotiäidistä on tullut entistä kiireisempi. Sähköpostiin satelee kivoja kutsuja ja erilaisia yhteistyöpyyntöjä viikoittain. Mietin todella tarkkaan mihin voin osallistua ja lähteä mukaan. Yritän pitää tasapainon kaikessa. Tuskailen välillä sen kanssa viekö bloggaaminen liikaa aikaani ja energiaani. Yritän huolehtia siitä, että kirjoitan enimmäkseen silloin, kun talossa kaikki muut nukkuvat. Pyrin hoitamaan kaiken perheajan ulkopuolella. Mieheni suhtautuminen tähän harrastukseen vaihtelee. Hän toisaalta rohkaisee minua jatkamaan ja toisaalta välillä ärsyyntyy. Bloggarin puolisolta kysytään pitkää pinnaa. Pystyn itse astumaan tämän homman ulkopuolelle ja näkemään bloggauksen myös sellaisen näkökulmasta, joka ei sitä harrasta itse. Ja pakko se on myöntää: hullua hommaa. Tämä harrastus lähentelee elämäntapaa. Puolustukseksi on sanottava, että koko perhe kyllä nauttii bloggaamisen eduista. Mieskin sanoo, että meidän elämästä on tullut hauskempaa.
Valmistaudun juuri tulevana lauantaina pidettäviin Kaksplussan kesäjuhliin. Ajatus omasta ajasta on kieltämättä vieras. Minun "kuuluisi" viettää lauantai kotosalla lettuja paistellen. Kuuluisa takkuinen kotiäidin nuttura keikkuen. Vadelmapensas pitäisi myös kitkeä. Kaiken tämän sijaan sonnustaudun kauniiseen mekkoon ja lähden tapaamaan mukavia kollegoita. Juhlin ja nautin hieman aikuisten juomaa sekä valvon poikkeuksellisesti kello 23 asti. Kerrankin ajattelin olla ihan tilaisuuden loppuun saakka. Jatkot jätän kuitenkin väliin, sillä en halua olla sunnuntaina kotona väsynyt. Sunnuntaina tehdään jotakin kivaa koko perhe. Saatan hieman haukotella, mutta olen menossa mukana täysillä. Sunnuntaina ei siis huokailla ja syödä noutopizzaa, kuten ennen lapsia. Postailen juhlista tänne blogiin heti ensi viikolla, mutta voitte halutessanne seurata tapahtumaa myös Instagramin kautta tunnuksella #kpbj2016