Ensilumi ja ärsyttävä sinnikkyys

Perjantaina meillekin satoi vihdoin ensilumi ja peitti hetkeksi alleen syksyn viimeiset puista pudonneet lehdet. Tänä vuonna ei pihahommien kanssa ollut missään vaiheessa sellaista suurta puhuria ja intoa tehdä. Yleensä rakastan haravoida ja siistiä pihaa. Tänä vuonna olen viikkoja katsellut kottikärryihin nojaavaa haravaa. Lopulta homma tuli tehdyksi. Huokaisu. Pienistä asioista huomaa, että elämässä on kuormitusta, joka painaa alaspäin ja latistaa. Olen aina ollut sellaista sitkeää sorttia, joka ei osaa antaa periksi. Toisinaan se on ollut ihan hyväkin juttu, mutta jatkuvalla yrittämisellä on myös varjopuolensa. Jatkuva yrittäminen väsyttää henkisesti ja fyysisesti. Sinnikäs yrittäjä hakkaa ns. päätään seinään. Välillä olisi hyvä arvioida tilanne. Jäänkö selkeästi häviölle vai onko tässä vielä jotakin voitettavaa? Olisi terveempää ja palkitsevampaa suunnata oma energia sellaisiin asioihin, joihin todella voi vaikuttaa.

Pettymystä seuraava turhautuminen on jotakin, joka jää minulla kiertämään systeemiin ja saa koko olon kireäksi. En oikein tiedä, mitä tehdä koko tunteen kanssa. Olen myös todella huono hyväksymään asioita sellaisella: "Elämä on- tyylillä". Yritän luontaisesti aina tehdä asioista parempia. Korjata rikkinäisen. Samalla tulen ottaneeksi kannettavakseni paljon enemmän vastuuta ihan kaikesta.

Tällä hetkellä elämässäni on muutamia asioita, joiden suhteen käyn jatkuvaa vuoropuhelua siitä, että kykenenkö hyväksymään nykyisen tilanteen vain en. Pienoisesti pelkään, mitä asioiden hyväksyminen ja taistelun päättäminen omalta osaltani minussa aiheuttaa. Pelkään periksi antamisen syöksevän minut alakuloisuuteen. Taistellessa voi sentään uskoa, että tulee vielä päivä, kun asiat kääntyvät edukseni. Valkoista lippua heiluttamalla joudun luopumaan myös toivostani.

Toki en edes itse halua, että elämäni ja arkeni olisi pelkkää asioiden kanssa taistelua. Uskon, että muutaman oikean ratkaisun päässä odottaisi suotuisampi lopputulos ja seesteisempi arki. Välillä ärsyttää olla sellainen ihminen, joka näkee oman visionsa edessään yhtä todellisena ja värejä täynnä, kun toiset näkevät oikean elämän.

Tulevaisuus näyttää epäselvälle

Maanantai. Tiistai. Keskiviikko... Päivät juoksevat samanlaisena virtana eteenpäin. Kolme lasta ja koira, sekä talo pitävät minut täysin työllistettynä. Meillä ei enää kukaan lapsista nuku päiväunia, joten voitte kuvitella, miten kiivas tahti meillä talossa on. Haluaisin kirjoittaa blogia enemmän, mutta tällä hetkellä aikaa on rajatusti. Mielessä ei ole kuitenkaan kertaakaan käynyt, että laittaisin ns. pillit pussiin. Tällä hetkellä tämä blogi tuntuu Instagram-tilin ohella ihanalle tavalle levähtää hetki ja koota ajatuksia. Kirjoittaminen pitää minut kiinni siinä ihmisessä, joka olen kaiken tämän kuormituksen alla. Olen myös sitä mieltä, että minun tulisi raivata enemmän tilaa kirjoittamiselle, koska tämä harrastus selkeästi tukee jaksamistani.

Pää tuntuu jatkuvasti hivenen sumuiselle. Minun pitäisi olla nyt terävänä miettimässä, mitä rupean tekemään elämäni kanssa. Kotiäitivuodet ovat takanapäin ja olen saanut huomata, miten vaikeaa on edes ajatuksen tasolla olla taas aktiivinen osa ympäröivää maailmaa. Omassa kuplassa eläminen on saanut minut epäilemään lähes kaikkia asioita, joita pidin ennen varmana, kuten ammatinvalintaa. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että ainut väylä takaisin työelämään käy koulunpenkin kautta. Olen yrittänyt miettiä omia vahvuuksiani ja osaamista. Tällä hetkellä näen oman itseni kovin negatiivisessa valossa. En tavoita omaa ammatillisuuttani. Kaiholla muistelen entistä minääni, joka valmistui ja marssi itsevarmasti tekemään unelmiensa työtä. Olinko se todella minä?

Kotiäitivuosina olen hoitanut kotia ja lapsia. Olen kirjoittanut blogia ja ylläpitänyt some-kanavia, sekä perustanut Maitokahvimedia yhteisön. Ainut harrastukseni on ollut kirjoittaminen ja kuvaaminen. Olen kerännyt oppia markkinoinnista ja asettanut itselleni somessa uusia ja uusia tavoitteita. Kotielämän ohella some on tarjonnut minulle valtavan määrän onnistumisia. En kuitenkaan usko, että harrastuksesta voisi tulla työ. Liiketoiminnan ammattitutkinto, Visualisti olisi aivan upea juttu, mutta tällä hetkellä Helsinkiin meno opintojen perässä tuntuu melkoisen epätodennäköiselle vaihtoehdolle. Olen laittanut lapset edelle aivan kaikessa, niin monta vuotta. Tuntuu vaikealle ohjelmoida itsensä uudestaan. 

Ymmärrän kuitenkin, että minulla on edessäni monta hyvää vuotta työelämässä. Minun tulee saavuttaa jokin selkeys sen suhteen, mitä ryhdyn tekemään. Monesti olen ajatellut, kuinka helppoa olisi ollut vain jatkaa tutussa työssä ja jättää perheen perustaminen vain ajatukseksi. Asuisin luultavasti vieläkin Helsingissä ja tekisin työtä samassa työyhteisössä. Säästäisin rahaa matkustaakseni ympäri maailmaa lomillani. Täysin turhaa ajatusten pyörittelyä. Tulevaisuus näyttää siis vähintäänkin epäselvälle ja aika on loppumassa. Voitte kuvitella, että pienoinen ahdistus nostaa päätänsä.