Valmiina SuperMamina suoraan synnäriltä?

Tulevaa synnytystä odotellessani näin viikolla 38+1 on mielessäni luonnollisesti ollut ensimmäinen vierailuni äitipolille. Muistan hämärästi vielä sen hämmennyksen, kun sain esikoiseni syliini ensimmäistä kertaa. Nyytti ei tuntunut heti omalle, minä en ollut äiti sillä sekunnilla, kun tyttö tuotiin rinnoille. Elokuvat pursuavat lähes maagisia hetkiä, jolloin omaan lapseen rakastuu heti ensisilmäyksellä. Toki olin melkoisen pöllyissäni kaikista minuun pumpatuista lääkkeistä. Kyse ei kuitenkaan ollut pelkästään siitä. Koko sen ajan, jonka vietin äitipolilla lapsi tuntui hieman vieraalle. Toki aivot käskivät rakastaa, hoivata ja suojella tuota pientä nyyttiä ja kaiken sen teinkin, mutta tunneside ei heti muodostunut kuin elokuvissa. Ja kuitenkin oletus on se, että me äidit olemme valmiita supermameja suoraan synnäriltä. Miehet saavat kyllä ottaa oman aikansa ja kasvaa isyyteen, mutta samaa ei sovelleta äidin kohdalla. 

Kotona hoidin vauvaa ja ihmettelin sitä tuhisevaa nyyttiä. Pidin sylissä ja tein kaiken sen, mitä minulta odotettiin. Käännekohta tapahtui vasta, kun mieheni lähti viikon kestävälle työmatkalle ja jäin melkein heti lapsen kanssa kaksin. Tunsin aluksi vain pelkoa. Tavallaan ymmärsin kyllä pärjääväni ja suoriuduinkin kaikesta varsin hyvin, mutta pelkäsin koko ajan, mitä jos tapahtisi jotakin odottamatonta. Ajatella jos vauva heräisi yöllä, eikä lopettaisi itkemistä ja en osaisikaan toimia oikein. Pidin huolen, että vaippa oli kuiva ja massu täynnä, nostin syliin ja keinuttelin. Vauvan nukkuessa istuin tupakalla (ja minähän en siis oikeasti edes tupakoi) porstuan rappusilla ja yritin vakuutella, että kyllä minusta tähän hommaan on. Kyllä minä osaan olla äiti ja paniikin sijaan tulee muita tunteita tuota nyyttiä kohtaan.

Äitiyteni alkoi pikkuhiljaa muodostua valvotuista öistä, lohdun tarjoamisesta pienelle käärölle, perushoidosta ja uuden erilaisen arjen sietämisestä. Äitiys vahvistui, kun osasin toimia oikein vauvan itkiessä ja sain hänet tyynnytettyä. Rakkaus syttyi pieni pala kerrallaan yhdessä eletyn arjen keskellä. Mieheni haki omaa rooliaan kauemmin ja kävi läpi vielä aikuistumistaan. Välillä oli hetkiä, jolloin olin katkera siitä, että toinen vieressä sai hukuttautua töihinsä ja haparoida omassa roolissaan ja minun piti yksin kantaa vastuuta 24/7. Uskon, että tässä on syy parisuhdekriisiin ensimmäisen lapsen synnyttyä monessa lapsiperheessä. Paine suoriutua tuntuu valtaisalle. Pitää näyttää ulospäin siltä, että pärjää hyvin uudessa tilanteessa. Olla ihanteellinen ja täydellinen perhe. Kukaan ei halua olla toista huonompi. Turvakaukalon hankinta on se helppo osuus vanhemmuudessa. Todellinen haaste on vanhemmuuteen kasvaminen. 

Ja voi sitä päivää, kun se jysähtää tajuntaa, että pieni ihminen tuli maailmaan ja muutti sinut sydänjuuriasi myöten. Valtava rakkaus täyttää mielen, joka sopukan. Tunnet todellista onnea ja tarpeellisuutta. Matka sinne on pomppuinen melkein jokaisella. Toki en väitä, että aina olisi näin. Nyt meillä on ollut jo pitkään talossa maailman paras iskä, joka varmasti on aivan eri tavalla valmis ottamaan vastaan tulevan kuopuksemme. Ja sama koskee myös minua. Tällä kertaa olen valmiimpi. Elämä ei myllerry aivan täysin. Tiedän mitä on tulossa. Se helpottaa kummasti. Monet ovat kertoilleet, kuinka ovat rennompia vanhempia kuopuksen kanssa. Kaikki jännittäminen ja pelko siitä, että ei pärjää vauvan kanssa on poissa. Minäkin voin ajatella, että esikoinenkin on vielä hengissä ja hyvissä voimissa. 

Saako jouluna blogata?

Olen monesti tässä joulun tienoilla miettinyt sitä, että milloin on sopiva aika blogata ja milloin ei. Olen päättänyt, että tämä homma ei saa olla pois perheen yhteisestä ajasta, jota on muutenkin ihan liian vähän. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta en ole missannut perheen yhteisiä menoja jäämällä kotiin kirjoittelemaan postauksia rauhassa. Minä bloggaan silloin, kun tyttö katsoo Pikku Kakkosta. Istun sohvalla vieressä ja näpyttelen konetta ja seuraan aina silloin tällöin Ryhmä Haun puuhia. Tytön ollessa vannassa istun kannellisen ankkapotan päällä läppäri sylissäni ja naputan ja kommentoin aina välillä punaisen muovikalan puuhailuja kylpyammeessa. Yritän olla aina samalla läsnä tytölle. Isän ollessa nukutusvuorossa kirjoittelen iltaisin tai joskus öisin, jos en saa nukutuksi. Mietin tuossa, että aika postailuun on varmasti kohta kortilla, kun perheeseen syntyy uusi vauva.

Joulunajan olen rauhoittanut tältä puuhalta päivisin. Olemme tehneet yhdessä kaikkea sitä mikä on tuntunut kivalle ja minä olen kirjoitellut ja käsitellyt kuvia iltaisella tytön mentyä nukkumaan. Välillä sitä tietysti ajattelee miten paljon parempaa blogia sitä varmasti pystyisi kirjoittelemaan, jos tähän hommaan voisi todella keskittyä täysillä. Banneria voisi tehdä hienommaksi ja sivun asetuksia vääntää ja kääntää, sekä tehdä hienot some nappulat. Koodaamista voisi opetella ja tehostaa jakamista. Suorastaan yrittää maksimoida lukijamäärät huippuunsa kaikella mahdollisella. Tällä erää kuitenkin riittää vain puhdas kirjoittaminen ja teidän lukijoiden kommenttien lukeminen ja niihin vastaaminen.

Luulen, että blogi uupumuksen ehkäisyyn auttaa myös se, että esimerkiksi näin jouluna päätin tietoisesti jättää kuvaamatta joulupöytämme antimet, lasten pakettien aukomiset ja muut perheeni yksityiset hetket. Täytyy jättää myös palanen jotakin omaa vain meille kuuluvaa. Tämä postailu ja lukijoiden kanssa vuorovaikutuksessa oleminen on hienoa hommaa. Täällä omassa blogissani saan omaa tilaa ja rauhaa ajatuksilleni ja toisinaan keskellä kotiäitiyttä tämä tuntuu palalta taivasta. 

Vuoden lähestyessä loppuaan voin vain todeta, että tämä on ollut hieno vuosi myös blogin kannalta. Kaksplussan blogiyhteisön myötä olen saanut paljon uusia kavereita ja lukijoita. Omalla blogilla on koti. Blogini on osa jotakin suurempaa kokonaisuutta. Jatkan tätä hommaa suurella innolla. Kiitos, että olet ollut mukana! Saako jouluna blogata? Kyllä saa, mutta on hyvä pitää välillä myös blogihiljaisuutta ja elää sitä elämää ihan oikeasti eikä vain kirjoitella siitä muille.

Perheaika tuli tarpeeseen

Takana toinen päivä rauhallista perheaikaa. Toivoisin, että tämä voisi jatkua ikuisesti. Meillä on ollut. niin hauskaa yhdessä. Tänään piipahdimme sen verran kaupoille, että saimme jouluruokien sijaan jotakin muuta syötävää hankituksi jääkaappiin. Toki piti silmäillä hieman alennusmyyntejä, mutta lähinnä vain jouluvalojen osalta. Olikin oikea toiveiden täyttymys törmätä kauan himoitsemaani valokuitukuuseen. Yritin ennen joulua sellaista googlettaa, mutta turhaan ja nyt törmäsin sellaiseen kotoisessa Cittarissa ja 70% alennuksessa. 

Minussa on aina ripaus harakkaa ja pientä lasta, joten kuusi oli ihan pakko kiikuttaa kotiin. Tiedän, että moni suorastaan inhoaa kaikkea epäaitoa ja olin itse joskus samoilla linjoilla ja kelpuutin kotiini vain Pentikin hienostuneita koristeita. Mieli on sittemmin muuttunut. Kotona viihtyminen ja hyvä tunnelma ovat sisustamista tärkeämpiä. En myöskään halua itkeä minkään rikkoutuneen esineen perään. Meillä saa elämä näkyä. Tänä jouluna olen jo korjaillut liimalla joulukalenteria ja tontun, sekä possun korvaa. Onneksi kaikki olivat puusta tehtyjä koristeita.

Tytön yllätykset olemme jakaneet useammalle päivälle. Eilen leikittiin uudella nukkekodilla ja tänään tyttö sai avata joulupussukan. Pussukka oli täynnä askartelu hömppää ja mukaan oli laitettu tytön ensimmäinen Pez-automaatti (olen ihan hulluna noihin pieniin vempeleisiin). Tavaraa pussissa oli aika paljon, mutta lähes kaikki on maksanut vain euron kappale. Eksyimme mieheni kanssa ennen joulua todelliseen krääsäkauppaan ja sieltä haalimme lähes kaikki tavarat pussukkaa varten. Lahjansaaja ilahtui suuresti. Tästä tehdään meillä perinne.

Ennen iltapalaa kävimme vielä kaikki ulkoilemassa. Meillä on täällä, niin suloisen valkoiset lumihanget. Matkalla näimme, jopa jäniksen juoksemassa tien poikki metsään. Isä ja tytär laskivat pulkalla mäkeä ja tyttö oli haltioissaan. Sisälle päästyämme keitimme lämpimät kaakaot ja söimme kaikki mummon tekemää piparkakkutaloa. Kaikki oli täydellistä. Toisinaan sitä uskottelee itselleen, että onneen tarvitaan jotakin mieletöntä elämystä, mutta tänään taas muistin, että onni on ihan lähellä. Onni asuu tässä keltaisessa rintamamiestalossa.

Kiittämisen tärkeys

Jokaisella perheellä ja suvulla on omat perinteensä sen suhteen kuinka joulua vietetään. Meillä joulu jaetaan kolmelle päivälle. On jouluaatto ja joulupäivä appivanhempien ja oman äitini, veljeni ja kummipojan kanssa ja tapaninpäivänä olemme oman perheen kesken aivan rauhassa. Syömme siis kolmet jouluateriat ja avaamme kolmet setit lahjoja. Joulun juhlintaa pitkällä kaavalla. 

Tänä vuonna pysähdyin miettimään miten olen opettanut kiitollisuutta omalle lapselleni. Olen itse kasvanut 80- luvun tavarapaljouden keskellä. Tuntui, että omassa lapsuudessani lastenlelujen markkinat suorastaan räjähtivät. Kaikkea oli saatavilla ja kaikilla pyyhki taloudellisesti melkoisen hyvin, joten lapset hukutettiin leluihin. Ihmettelin tuossa miksi itselleni ei ole tullut tuosta kaikesta materialismista väliinpitämätöntä asennetta tavaraa kohtaan. En tiedä kuka tai mikä on vaikuttanut siihen, että olen aina kokenut kiittämisen todella tärkeäksi ja ihan tietoisesti siirtänyt tätä asennetta omalle tyttärelleni. Mitään paketteja ei väheksytä oli ne sitten pehmeitä tai kovia. Otetaan aikaa ja ihaillaa miten hieno pyjama joulupaketista oikein kurkistaa. Totta kai toiset lahjat ovat enemmän mieleen kuin toiset. Meillä ei kuitenkaan viskata mitään sivuun ja hyökätä seuraavan paketin kimppuun. Tänäkin jouluna kuvaviestit ovat lähteneet lahjojen antajille kiitokseksi. Kiittämisestä tehdään yhtä iso juttu kuin lahjojen saamisesta. 

Itse olemme hankkineet kolme pakettia tytölle. Olemme sopineet yhdessä mieheni kanssa, että yritämme hillitä tavarapaljoutta jostakin päästä. Pienen tytön lähipiiri ostelee paketteja melkoisella innolla. Itse kuuntelen herkästi tyttöä ja elän mukana hänen jutuissaan, joten tiedän melkoisen tarkkaan, mikä milloinkin kiinnostaa ja on in. Hankimme sitten tytön toiveissa olevat lahjat mahdollisuuksien mukaan. Kaupassakaan kaikkea ei revitä hyllystä. Emme ole opettaneet tytölle, että aina saa jotakin. Toisinaan sitä ihan hymähtää itsekseen, kun tyttö on ihan onnellinen saatuaan kaupasta pussillisen omenoita. Silloin sitä tuntee pienoista onnistumista. Toki voi olla, että kaikki tuo pyyhkiytyy vielä pois tytön kasvaessa isoksi. Tai sitten hän tulee äitiinsä, joka aina muistaa kiittää lahjojen antajia tekstiviestillä muistamisesta.

Kiitollisuutta voi toki ajatella laajemminkin ja varsinkin näin joulun aikaan. Siinä minulla on vielä opettelua, että muistaisin arjessa olla kiitollinen kaikesta siitä mitä elämä on minulle suonnut. Minulla on ihana perhe, ei täydellinen, mutta tässä nipussa on kaikki minulle tärkeä. Minulla on ihana mies, ei täydellinen, mutta juuri minulle sopiva. Yhdessä olemme taittaneet pitkän matkan. Kasvaneet kiinni toisiimme. Minulla on ihana tytär, ei täydellinen, mutta juuri minulle sopivan haastava. Minulla on unelmien ammatti, ei täydellinen rahasampo, mutta saan tehdä jotakin mitä rakastan. Viihdyn myös itseni kanssa, en ole täydellinen, mutta ihan tarpeeksi hyvä. Kaikki on mallillaan. Kiitos.

Aina erilainen odotus?

Esikoisen ja kuopuksen odotusajat poikkeavat toisistaan, kuin yö ja päivä. Sitä ajatteli, että kerran asian läpi eläneenä sitä osaisi jotenkin ennakoida ja tuntisi oman kehonsa paremmin. Ja kuinkas sitten kävikään. Esikoisen kohdalla huomasin pienet muutokset omassa kehossani todella nopeasti ja jo ennen testin tekemistä tiesin olevani raskaana. Alkuraskaudesta väsymys painoi kovasti ja kärsin viikolle 16 asti pahoinvoinnista. Alun jälkeen elämä alkoi voittaa. Ruokahalu parani ja jaksoin paljon enemmän. Puuhasin remonttia yhdessä mieheni kanssa ja olin muutenkin virkeä. Supisteluja kyllä oli, mutta ne eivät haitanneet menoa. Loppuraskaus osui kesän kuumimpaan aikaan ja turvotusta oli paljon jaloissa ja nilkoissa. Mieli pysyi kuitenkin koko raskauden ajan suorastaan aurinkoisena. Olin todella rauhallinen koko odotusajan. Minulla oli vahva usko siihen, että luonto hoitaa kaiken kuin itsestään.

Kuopuksen kohdalla koko raskaus pääsi yllättämään. Olin menossa lääkäriin vallan toisesta vaivasta ja sitten tuumin, että pitäisikö ennen lääkäriaikaa kuitenkin tehdä raskaustesti. Ja voi sitä tunnetta, kun tulos paljastui. Huimaa. Alkuraskaudesta en kärsinyt pahoinvoinnista ollenkaan. Jouduin monta kertaa yössä nousemaan ylös sängystä ja hipsuttelemaan jääkaapille kaivelemaan evästä. Nälkä oli ihan hillitön. Taisin todeta jossakin välissä miehelleni, että leukani olivat  ihan kipeät syömisestä. Väsymys tuntui painavalle heti alusta asti ja se tunne on pysynyt mukana loppuun asti. Energia ei tunnu riittävän mihinkään ja mieli laahaa joskus maassa. Supistuksia on ollut paljon viimeisellä kolmanneksella ja pientä häikkää verenpaineen kanssa koko raskauden ajan. Turvotusta ei ole ollut ja talvikengät mahtuvat vaivatta jalkaan. Unettomuus on ollut yksi suurimpia ongelmia. Jalkojen särky ja yliväsyminen valvottavat jokainen yö. Odotan lähestyvää synnytystä sekavin tuntein. Toisaalta tuntuu helpotukselle, että kohta saan vauvan syliini ja oman kehoni ja energiani itselleni ja toisaalta taas olen rauhaton, jos kaikki ei tälläkään kertaa mene hyvin. Ajatus siitä, että luonto hoitaisi kaiken ei oikein enää tunnu niin uskottavalle. Taidan luottaa enemmän lääketieteeseen.

Se, että talossa vilistää vilkas tyttö ja esikoista odotaessani olimme vain kaksi aikuista tuo tietysti huiman eron odotusten välille. Enää ei nosteta jalkoja ylös ja levätä, kun siltä tuntuu. Ei oteta tirsoja tai hiljennetä vauhtia. Masuvauvat ovat olleet aivan erilaisia myös. Esikoinen oli oikea suberpotkija ja kuopus taas paljon maltillisempi. Molemmat ovat olleet ahkeria liikkujia. Mikäli laskettu aika pitää kutinsa niin muutaman päivän päästä alkaa viimeinen täysi kuukausi. Mitä sitten jään kaipaamaan raskaana olemisesta? Onhan tämä huikeaa aikaa. Mitä muuta voi sanoa. Miten sinun odotusaikasi eroavat toisistaan?

Eilisen herkät tunnelmat

Eilisen tunnelma oli meillä varsin rauhallinen ja harmoninen. Pidin ihan tietoisesti taukoa bloggaamisesta ja keskityin viettämään itsenäisyyspäivää perheeni kanssa. Heti aamusta tyttö haki yhdessä isänsä kanssa pienen pikkujoulukuusen olohuonetta koristamaan. Lämmittelimme saunaa, sytyttelimme kynttilöitä ja tarjolla oli herkullinen illallinen. Omassa uunissa paistettiin myös ensimmäiset joulutortut. Toki katselimme myös Linnanjuhlia. Ulkotulet ja lyhdyt paloivat pihassa yöllisille tunneille asti. Saimme kauniin lumipeitteen koristamaan pihapiiriä, joka myös nostatti samalla tunnelmaa. Yöllä sipsuttelin sukkasillani keittiöön juomaan ja ihastelin pihatulia, lumiukkoa ja Mörköä, jotka olivat päivän tuoksinnasssa ilmestyneet tuijottamaan kohti taloa. Hetki tuntui täydelliselle. Olohuoneessa Mauno nukkui kuusenvalojen loisteessa.

Mietin hetken sitä miten monet juhlapyhät lipuvat ohi saamatta sen pahemmin elämää pysähtymään. Itsenäisyyspäivä ja joulu selkeästi sekoittavat totutun hektisen rytmin ja repäisevät meidän suomalaiset hetkeksi pois oravanpyörästä. Itsenäisyyspäivä merkitsee itselleni paljon. Olen siinä mielessä onnekas, että sodanajan tarinat ovat välittyneet minulle suoraan siltä ikäpolvelta, jotka ovat itse henkilökohtaisesti kokeneet nuo rankat vuodet. Tarinat kietoutuvat osaksi sukuhistoriaani ja ne kuultuaan saa aivan erilaisen kosketuspinnan asiaan. Toivon todella, että jokaisessa suvussa nuo tarinat säilyisivät, vaikka kertojien rivistö hupenee. Meidän muiden tehtävä on muistaa mitä meille on kerrottu ja välittää viesti uusille sukupolville. Jokaisella suvulla ja perheellä on oma tarinansa. Aikanaan minä siirrän tarinat eteenpäin omille lapsilleni. 

Riesana jatkuva unettomuus

Olen lähes neljän vuoden ajan kärsinyt unettomuudesta. Olen kai koko elämäni ollut enemmän tai vähemmän herkkäuninen tapaus. Elämän muutokset ja mullistukset sekä mieltä painavat asiat ovat aina valvottaneet minua. Ensimmäisen kerran ongelma nosti kuitenkin vasta häiritsevästi päätänsä esikoisen odotuksen myötä. Jo aivan odotuksen alkuvaiheissa yöt rupesivat olemaan rikkonaisia. Sain nukkua vain tietyssä asennossa ja vauvan liikkeet pitivät myös hereillä. Tämä kaikki tietysti on vielä ihan normaalin rajoissa ja varsin yleistä monella odottavalla äidillä. Odotusajan huonon unenlaadun ja määrän jälkeen rupesin valvomaan pientä vauvaa ja hänen untansa. Neuvolassa todettiin, että tyttö nukkuu, mutta äiti ei. Kaikki vaistot olivat niin pinnassa, että nukkuminen oli todella vaikeaa. Heräsin pienempäänkin vauvan liikkeeseen tai tuhinaan.Tyttöni on ollut pienestä asti todella hyvä nukkuja ja olisin todella voinut myös itse levätä. En vain pystynyt. Jokainen vanhasta talosta kuuluva räsähdys ja pihavalojen syttyminen herätti minut. Valvoin lukemattomia öitä töllöttäen kattoa. 

Unettomuudesta tuli minulle normaali olotila. Havahduin puhumaan siitä neuvolassa vasta viime kuussa ja tajusin, että unettomuutta on kestänyt kohta neljä vuotta. Nukun yössä parhaimmillaan 3-4,5 tuntia. Pieni tyttö talossa ei ole nukkunut päikkäreitä enää 1,5 vuoteen eli päivä mennään melkoisella rallilla läpi ja siihen päälle vielä loppuraskauden vaivat. Olen väsynyt, mutta uni ei tule. Viimeisestä neuvolalääkäristä kävelin ulos unilääke resepti kädessä. Tarkoituksena olisi, että kerran viikossa pystyisin nukkumaan yhden kokonaisen yön, vaikka olohuoneen sohvalla. Resepti on yhä lunastamatta, mutta se helpottaa kummasti, että voin tarvittaessa marssia apteekkiin sen kanssa.

Mihin jatkuva unettomuus sitten on vaikuttanut. Varmasti olen hermostuneempi ja lyhyt pinnaisempi. Helposti alkaa myös parisuhteessa pitämään toista osapuolta vihollisena, joka ei tee niin paljon kotitöitä tai osallistu arkeen tarpeeksi. Unohtelen asioita ja en pysy aina ihan selvillä viikonpäivistä. Mieli on välillä maassa ja tunnen olevani tehoton. Koko kroppa tuntuu kasalle lyijyä. Olen aina ollut pienoisesti suorittaja, joten koti/lapsi/koira on aina hoidettuna ja pyykit pestyinä. Joistakin asioista välillä luistan. Meillä syödään eineksiä, kun en jaksa laittaa ruokaa ja toisinaan jätetään ulkoilu väliin tytön kanssa ja katsotaan piirrettyjä. Ja tietysti pitää sitten vielä tuntea syyllisyyttä siitä, että tyttö ei saanut päivittäista annosta raitista ulkoilmaa. Katselen ikkunani ohi lipuvia lastenrattaita ja voin vain ajatella, että jos jaksaisin kävellä leikkipuistoon asti niin nukahtaisin varmasti penkille. Kavereiden näkeminen ja ns. omat menot ovat jääneet pois. Energia ei vain riitä. Olen miettinyt, että jos tuleva kuopus on kova valvomaan niin se ei ehkä tunnu niin rankalle (pienoisesti auttaa ahdistukseeni). Varmasti edessä on jonkinlainen itsensä uudelleen ohjelmointi, että sitä jaksaa porskuttaa kaikki nämä tulevat vauva/pikkulapsi vuodet. Kyllä sen itse nyt ymmärtää, että asiaan tulee saada jokin muutos. Luulen kuitenkin, että aika moni äiti on kanssani samassa suossa.  

Jotenkin sitä ajattelisi, että päivän puuhat riittäisivät tainnuttamaan norsunkin yölevolle, mutta ei. Insomnia on sellainen, että siitä muodostuu helposti noidankehä. Tajuttuani oman ongelmani syvyyden huomaan jännittäväni sitä millainen yö on taas edessä ja kuinka väsynyt aamulla olen. Tunnetusti stressi lisää unettomuutta. Olemme olleet muutamia öitä poissa kotoa hotellissa, jotta saisin hieman levättyä ja tämä on toiminut kyllä. Ilmeisesti vastuun väistyminen harteiltani saa minut nukahtamaan. Lapsiperheen rahoilla hotellissa yövytään vain kerran tai pari puolessa vuodessa ja olen aika huono olemaan erossa tytöstä. Kemiallisen unen kokeileminen kerran viikossa voi ratkaista paljon ja viedä väsymykseltä sen terävimmän kärjen pois. Kokemuksia kehiin rakkaat lukijat!