Hiiviskellen ...

Aloitan varovaisesti. Hiiviskelen hipsutellen. Aloitan taas. Minä kirjoitan rakkaudesta. En enää kerran viikossa. Vaihdan rytmin satunnaiseen. Jokin minussa hiljaa sanoo, että ole varovainen. Sydän on vielä kovin käppyrällä. Sanoja, lauseita, ajatuksia pyrkii kuitenkin mieleeni ja haluan ne tallettaa tänne, jotta en unohtaisi. Mennyt kuukausi, jos toinenkin on ravistellut minua ytimiäni myöten. Kipeydessään näyttänyt minulle rakkauden monet värit. Avannut silmäni asialle, jota en tiedostanut itse ihan täysin. Kuinka me niin monesti olemme myös arvoituksia itsellemme. Nytkin tätä kirjoittaessani kyyneleet pakkautuvat silmiini. Valuvat näppäimistölle. Herkkyydessäni on kuitenkin tietynlaista uutta vahvuutta.

Uskon, että osaan jälleen olla parempi ihminen. Osaa päästää irti ja luopua hieman paremmn kuin ennen. Löydän kauneuden pimeästäkin. Värit tuulesta. On olemassa rakkautta, joka ei ole keneltäkään pois. Se lohduttaa minua. Katson omaa elämääni tänään kiitollisena. Ihmettelen kuinka nopeasti lapset ovat kasvaneet. Huomaan usein seuraavani ikkunasta esikoisen touhuja pihamaalla. Kuinka minun vauvani on jo iso ja osaava tyttö. Ja kuopus tuo alati hymyilevä ja kujeileva poika. Meidän perhe. Me kaikki löydämme ilon ja voiman toisistamme. Kuinka pitkä taival tähän hetkeen on täytynytkään taittaa. Vilpittömästi uskon, että oma elämäni juuri sellaisena, kun se nyt näyttäytyy ei olisi ollut ehkä mahdollinen vielä hetki sitten. Minun piti muuttua. Oppia rakastamaan itseäni. Oppia ottamaan rakkautta vastaan. Kypsymään ihmisenä. Joskus asiat ovat liian lähellä. Ratkaisun avain saattaa levätä omassa kädessä. Onneksi voi herätä ja havahtua. Aloittaa alusta, niin monta kertaa, kun on tarpeen.

Varovaisin askelin,
lattialautojen narahduksia pienoisesti hätkähtäen.
Hiivin hiljaa, hiljaa.

Naulakon alla monta kenkäparia.
Nätisti rivissä.

Avaan oven ja astun valoon hitaasti syttyvään.

Ympärillä soi vielä aamunkoi.

Talossa vielä täkin alla tuhistaan.

Keuhkot täyteen ilmaa.

Huokaus syvä.

Kuinka voi tuntea

näin suurta vapautta.

Vapautta olla, 

pysähtyä paikoilleen.

Postilaatikko ja päivän lehti.

Askeleet kohti omaa pihaa.

Ulko-ovi on jäänyt raolleen.

Täällä tuoksuu ihan meille.

Syli lämpöinen.

Oma kupla suloinen.

Ojennetut kädet pienet pulleat.

Katse niin vakaa ja luottava.

Tää mikä on, se on tullut pysyäkseen, jäädäkseen.

Ei meitä tuulet kaada, ei saa päätä pyörryksiin.

Me tässä kaikki ollaan.

Pidetään huolta.

Vuodet täyttyvät...

Hiljaa hiipien 

vuodet täyttyvät,

täysiksi tulevat.

Tuuli vilpoinen
 käy yli peltojen ja

kutsuu sinut mukaansa laverilta kammarin.

Hetkessä sä poissa oot ja

 tiedät, niin paljon enemmän kuin me muut.

Sun tarinasi luettiin,
alusta loppuun kahlattiin.

Mitä susta jälkeen jäi, se sydämiin kätkettiin.

Mitä tarkoitusta täällä palvelit.

Kenen polkua sinä hipaisit.

Kotipihan paljaat puut.
Poika, joka juoksee, nauraa, leikkii ja piiloutuu.
Me sua täällä muistellaan, et sä poissa oo.

Katsotko jo ääretöntä maisemaa.
Hymyilet ja odotat.
Me vielä kohdataan.

Auringonsäteet viimeiset
kajastaa tyhjään ikkunaan.

Alku ja loppu

Sä voit aina aloittaa alusta.

Sanoa mä jätän eilisen pois kuormasta.

Mikään ei mun siipeä roikota.

Tänään.

Surut pyyhin pois mielestä.

Annan askelteni viedä.

Eteenpäin.

Sua en silti unohda.

Kuljet aina mun mukana.

Tuskin sitä tiedät.

Sydän.

Ei se tunne enää kipua.

Uusi aamu sarastaa ja

kaikki kauneimmat värinsä paljastaa.

Asioiden merkitykset vaihtelee,

kun vuodet seuraa toisiaan.

Kaikki kulkee yhä radallaan.

Ei kumpikaan meistä pudonnut laidalta maan,

vaikka emme toisiamme saaneetkaan.

En koskaan uskaltanut sulle sanoa sanaakaan.
En tavoittaa.

Kesät syksyiksi vaihtui.

En ehtinyt sun matkaan.

Joku meni menojaan.

Tässä ajassa...

Joku sanoo, että tästä maailmasta on

 mennyt toivo.

Koneet pauhaa ja ihmiset hajoo.

Sydämet pystyyn lahoo.

Älä usko sitä, joka 

sinut maahan tallaa.

Anna unelmillesi siivet ja

näät et ne kantaa.

Joku sanoo, että pimeys voittaa.

Älä anna sille sitä voimaa.

Pieni liekki.

Se lämmittää tän kylmän maan.

Riittää vaan, että uskotaan.

Tässä ajassa kaikki vielä on mahdollista.

Älä purista kättäsi nyrkkiin.

Avaa silmäsi ja katso itse.

Toiset saa sanoa mitä vaan.

Ne ei saa tätä rakkautta horjumaan.

Huutakaa, vaikka kuorossa.

Minulla ei ole teille aikaa.

Kuura piirtää kohta kauniit kukkaset.
Vielä löytyy joku, joka valaisee.
Tän tien,
tän polun,
tän taipaleen.

Pelastaa maailman minulle.

Perhonen

Pari askelta vaan 

ja elämä alkaa.

Pois varjoista.

Revi itsesi irti tapetista.

Opettele suuttumaan ja huutamaan.

Pitämään melua.

Puhumaan toisten yli.

Sanomaan painokkaasti.

Laittamaan pisteen.

Pistä kampoihin.

Rimpuile.

Älä suostu muiden suunnitelmiin.

Ne ei ole sua varten.

Raivaa polku.

Saavuta tavoite.

Näytä niille.

Vielä tulee päivä.

Sinä teit sen ja paljon enemmän.

Kasvoit, muutuit, kuoriuduit.

Saavutit täyden mittasi.

Sinusta tuli se, joka sinun piti olla.

Ei se tipahtanut syliisi.

Ei tullut mistään lahjana.

Se oli sinussa

sisälläsi.

Kaiken aikaa.

Ajasta aikaan.

Kohti elämää

Etsiminen ei tunnu loppuvan.

Se vain jalostuu ja punoo hentoja säikeitään.
Tekee samalla

tutuista kuvioista äkkiä monimutkaisia.

Aina on uutta löydettävää.

Kasa avoimia kysymyksiä

sekoittamassa päätä.

Huomaan, että

löydän itseni alusta.

Olinko viisaampi nuorempana.

Oivalsinko vahvuuteni paremmin.

Uskalsin silloin unelmoida rohkeammin,

mutta en uskonut itseeni tarpeeksi.

Olisiko rohkeus nyt kanssani?

Vai pettääkö se heti seuraavassa mutkassa.

Osaan minä jotakin.

Kohti elämää.

Se on tuolla jossakin.
Se tulisieluinen tyttö tiesi sittenkin elämästä jotakin.

Karkumatkalla

Kinttupolut ovat kasvaneet umpeen.

Aurinko ei lämmitä selkää kuten ennen.

Mikään ei ole kuten ennen.

En edes minä.

Kuinka rohkealta täältä tuntui joskus lähteä.

Ja kuinka rohkealta tuntui palata.

Aikuisena.

Oppirahansa maksaneena.

Nyt kuitenkin usein mietin

olinko täällä koskaan onnellinen.

Kaikki tuntuu kutistuneen.

Tuntuu siltä, että en kuuluisi tänne enää.

Tämä luku kirjoitettiin jo aikoja sitten.

On väärin palata silloin, jos on karkumatkalla.

Silloin ei löydä rauhaa missään.

Ei edes paikasta, jota joskus kutsui kodiksi.

Nyt täälläkin voi eksyä.

Poissa on keltainen hirsihuvila.

Pihakaivo ja taikavarpu.

Lupaus

Vielä joskus joku sinua muistuttaa.
Kuiskaa hiljaa sinun tajuntaan,
kuinka helppoa oli
jättää tyttö pihaan odottamaan.
Jotakin joka ei tulisikaan.

Täällä sinun vanha elämäsi sinusta muistuttaa.
Kaikki minkä jätit on yhä paikallaan.

Helpompaa sinua silti on etäältä ajatella.
Ei ketään täysin todellista, vain pelkkää unta utuista.
Ei ketään tuttua, vaan täysin vierasta.

Tyttö minussa yhä odottaa.
Joku hiljaa jättää viestin sinun sielun ikkunaan.
Sinun kasvosi peili heijastaa.

Suru

Mitä se tarkoittaa, kun voi nähdä toisen surun, vaikka se yritetään kätkeä.

Paketoitu pikku rasia sydämen takana.

Tyhjään katsovat kasvot valokuvassa.

Mitä on olla yksin ja toisen rinnalla.

Sinä olit aina iloinen lapsi.

Leikit kiltisti.

Olit itsenäinen.

Pikkuvanha.

Sinusta usein piti kaikki.

Olit eläväinen ja iloa täynnä.

Kuka katsoi sinua kahta kertaa.

Oli kiinnostunut sinusta hetken verran.

Kuinka helppoa oli kadota naurun taakse.

Hymyillä.

Mitä se tarkoittaa, kun voi nähdä toisen surun, vaikka se yritetään kätkeä.

Suru tunnistaa surun toisessa

ja hiljaa nyökkää.