maanantai 29. joulukuuta 2014

Valmiina SuperMamina suoraan synnäriltä?


Tulevaa synnytystä odotellessani näin viikolla 38+1 on mielessäni luonnollisesti ollut ensimmäinen vierailuni äitipolille. Muistan hämärästi vielä sen hämmennyksen, kun sain esikoiseni syliini ensimmäistä kertaa. Nyytti ei tuntunut heti omalle, minä en ollut äiti sillä sekunnilla, kun tyttö tuotiin rinnoille. Elokuvat pursuavat lähes maagisia hetkiä, jolloin omaan lapseen rakastuu heti ensisilmäyksellä. Toki olin melkoisen pöllyissäni kaikista minuun pumpatuista lääkkeistä. Kyse ei kuitenkaan ollut pelkästään siitä. Koko sen ajan, jonka vietin äitipolilla lapsi tuntui hieman vieraalle. Toki aivot käskivät rakastaa, hoivata ja suojella tuota pientä nyyttiä ja kaiken sen teinkin, mutta tunneside ei heti muodostunut kuin elokuvissa. Ja kuitenkin oletus on se, että me äidit olemme valmiita supermameja suoraan synnäriltä. Miehet saavat kyllä ottaa oman aikansa ja kasvaa isyyteen, mutta samaa ei sovelleta äidin kohdalla. 

Kotona hoidin vauvaa ja ihmettelin sitä tuhisevaa nyyttiä. Pidin sylissä ja tein kaiken sen, mitä minulta odotettiin. Käännekohta tapahtui vasta, kun mieheni lähti viikon kestävälle työmatkalle ja jäin melkein heti lapsen kanssa kaksin. Tunsin aluksi vain pelkoa. Tavallaan ymmärsin kyllä pärjääväni ja suoriuduinkin kaikesta varsin hyvin, mutta pelkäsin koko ajan, mitä jos tapahtisi jotakin odottamatonta. Ajatella jos vauva heräisi yöllä, eikä lopettaisi itkemistä ja en osaisikaan toimia oikein. Pidin huolen, että vaippa oli kuiva ja massu täynnä, nostin syliin ja keinuttelin. Vauvan nukkuessa istuin tupakalla (ja minähän en siis oikeasti edes tupakoi) porstuan rappusilla ja yritin vakuutella, että kyllä minusta tähän hommaan on. Kyllä minä osaan olla äiti ja paniikin sijaan tulee muita tunteita tuota nyyttiä kohtaan.

Äitiyteni alkoi pikkuhiljaa muodostua valvotuista öistä, lohdun tarjoamisesta pienelle käärölle, perushoidosta ja uuden erilaisen arjen sietämisestä. Äitiys vahvistui, kun osasin toimia oikein vauvan itkiessä ja sain hänet tyynnytettyä. Rakkaus syttyi pieni pala kerrallaan yhdessä eletyn arjen keskellä. Mieheni haki omaa rooliaan kauemmin ja kävi läpi vielä aikuistumistaan. Välillä oli hetkiä, jolloin olin katkera siitä, että toinen vieressä sai hukuttautua töihinsä ja haparoida omassa roolissaan ja minun piti yksin kantaa vastuuta 24/7. Uskon, että tässä on syy parisuhdekriisiin ensimmäisen lapsen synnyttyä monessa lapsiperheessä. Paine suoriutua tuntuu valtaisalle. Pitää näyttää ulospäin siltä, että pärjää hyvin uudessa tilanteessa. Olla ihanteellinen ja täydellinen perhe. Kukaan ei halua olla toista huonompi. Turvakaukalon hankinta on se helppo osuus vanhemmuudessa. Todellinen haaste on vanhemmuuteen kasvaminen. 

Ja voi sitä päivää, kun se jysähtää tajuntaa, että pieni ihminen tuli maailmaan ja muutti sinut sydänjuuriasi myöten. Valtava rakkaus täyttää mielen, joka sopukan. Tunnet todellista onnea ja tarpeellisuutta. Matka sinne on pomppuinen melkein jokaisella. Toki en väitä, että aina olisi näin. Nyt meillä on ollut jo pitkään talossa maailman paras iskä, joka varmasti on aivan eri tavalla valmis ottamaan vastaan tulevan kuopuksemme. Ja sama koskee myös minua. Tällä kertaa olen valmiimpi. Elämä ei myllerry aivan täysin. Tiedän mitä on tulossa. Se helpottaa kummasti. Monet ovat kertoilleet, kuinka ovat rennompia vanhempia kuopuksen kanssa. Kaikki jännittäminen ja pelko siitä, että ei pärjää vauvan kanssa on poissa. Minäkin voin ajatella, että esikoinenkin on vielä hengissä ja hyvissä voimissa. 

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Saako jouluna blogata?


Olen monesti tässä joulun tienoilla miettinyt sitä, että milloin on sopiva aika blogata ja milloin ei. Olen päättänyt, että tämä homma ei saa olla pois perheen yhteisestä ajasta, jota on muutenkin ihan liian vähän. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta en ole missannut perheen yhteisiä menoja jäämällä kotiin kirjoittelemaan postauksia rauhassa. Minä bloggaan silloin, kun tyttö katsoo Pikku Kakkosta. Istun sohvalla vieressä ja näpyttelen konetta ja seuraan aina silloin tällöin Ryhmä Haun puuhia. Tytön ollessa vannassa istun kannellisen ankkapotan päällä läppäri sylissäni ja naputan ja kommentoin aina välillä punaisen muovikalan puuhailuja kylpyammeessa. Yritän olla aina samalla läsnä tytölle. Isän ollessa nukutusvuorossa kirjoittelen iltaisin tai joskus öisin, jos en saa nukutuksi. Mietin tuossa, että aika postailuun on varmasti kohta kortilla, kun perheeseen syntyy uusi vauva.

Joulunajan olen rauhoittanut tältä puuhalta päivisin. Olemme tehneet yhdessä kaikkea sitä mikä on tuntunut kivalle ja minä olen kirjoitellut ja käsitellyt kuvia iltaisella tytön mentyä nukkumaan. Välillä sitä tietysti ajattelee miten paljon parempaa blogia sitä varmasti pystyisi kirjoittelemaan, jos tähän hommaan voisi todella keskittyä täysillä. Banneria voisi tehdä hienommaksi ja sivun asetuksia vääntää ja kääntää, sekä tehdä hienot some nappulat. Koodaamista voisi opetella ja tehostaa jakamista. Suorastaan yrittää maksimoida lukijamäärät huippuunsa kaikella mahdollisella. Tällä erää kuitenkin riittää vain puhdas kirjoittaminen ja teidän lukijoiden kommenttien lukeminen ja niihin vastaaminen.

Luulen, että blogi uupumuksen ehkäisyyn auttaa myös se, että esimerkiksi näin jouluna päätin tietoisesti jättää kuvaamatta joulupöytämme antimet, lasten pakettien aukomiset ja muut perheeni yksityiset hetket. Täytyy jättää myös palanen jotakin omaa vain meille kuuluvaa. Tämä postailu ja lukijoiden kanssa vuorovaikutuksessa oleminen on hienoa hommaa. Täällä omassa blogissani saan omaa tilaa ja rauhaa ajatuksilleni ja toisinaan keskellä kotiäitiyttä tämä tuntuu palalta taivasta. 

Vuoden lähestyessä loppuaan voin vain todeta, että tämä on ollut hieno vuosi myös blogin kannalta. Kaksplussan blogiyhteisön myötä olen saanut paljon uusia kavereita ja lukijoita. Omalla blogilla on koti. Blogini on osa jotakin suurempaa kokonaisuutta. Jatkan tätä hommaa suurella innolla. Kiitos, että olet ollut mukana! Saako jouluna blogata? Kyllä saa, mutta on hyvä pitää välillä myös blogihiljaisuutta ja elää sitä elämää ihan oikeasti eikä vain kirjoitella siitä muille.

lauantai 27. joulukuuta 2014

Perheaika tuli tarpeeseen


Takana toinen päivä rauhallista perheaikaa. Toivoisin, että tämä voisi jatkua ikuisesti. Meillä on ollut. niin hauskaa yhdessä. Tänään piipahdimme sen verran kaupoille, että saimme jouluruokien sijaan jotakin muuta syötävää hankituksi jääkaappiin. Toki piti silmäillä hieman alennusmyyntejä, mutta lähinnä vain jouluvalojen osalta. Olikin oikea toiveiden täyttymys törmätä kauan himoitsemaani valokuitukuuseen. Yritin ennen joulua sellaista googlettaa, mutta turhaan ja nyt törmäsin sellaiseen kotoisessa Cittarissa ja 70% alennuksessa. 

Minussa on aina ripaus harakkaa ja pientä lasta, joten kuusi oli ihan pakko kiikuttaa kotiin. Tiedän, että moni suorastaan inhoaa kaikkea epäaitoa ja olin itse joskus samoilla linjoilla ja kelpuutin kotiini vain Pentikin hienostuneita koristeita. Mieli on sittemmin muuttunut. Kotona viihtyminen ja hyvä tunnelma ovat sisustamista tärkeämpiä. En myöskään halua itkeä minkään rikkoutuneen esineen perään. Meillä saa elämä näkyä. Tänä jouluna olen jo korjaillut liimalla joulukalenteria ja tontun, sekä possun korvaa. Onneksi kaikki olivat puusta tehtyjä koristeita.


Tytön yllätykset olemme jakaneet useammalle päivälle. Eilen leikittiin uudella nukkekodilla ja tänään tyttö sai avata joulupussukan. Pussukka oli täynnä askartelu hömppää ja mukaan oli laitettu tytön ensimmäinen Pez-automaatti (olen ihan hulluna noihin pieniin vempeleisiin). Tavaraa pussissa oli aika paljon, mutta lähes kaikki on maksanut vain euron kappale. Eksyimme mieheni kanssa ennen joulua todelliseen krääsäkauppaan ja sieltä haalimme lähes kaikki tavarat pussukkaa varten. Lahjansaaja ilahtui suuresti. Tästä tehdään meillä perinne.

Ennen iltapalaa kävimme vielä kaikki ulkoilemassa. Meillä on täällä, niin suloisen valkoiset lumihanget. Matkalla näimme, jopa jäniksen juoksemassa tien poikki metsään. Isä ja tytär laskivat pulkalla mäkeä ja tyttö oli haltioissaan. Sisälle päästyämme keitimme lämpimät kaakaot ja söimme kaikki mummon tekemää piparkakkutaloa. Kaikki oli täydellistä. Toisinaan sitä uskottelee itselleen, että onneen tarvitaan jotakin mieletöntä elämystä, mutta tänään taas muistin, että onni on ihan lähellä. Onni asuu tässä keltaisessa rintamamiestalossa.

torstai 25. joulukuuta 2014

Kiittämisen tärkeys


Jokaisella perheellä ja suvulla on omat perinteensä sen suhteen kuinka joulua vietetään. Meillä joulu jaetaan kolmelle päivälle. On jouluaatto ja joulupäivä appivanhempien ja oman äitini, veljeni ja kummipojan kanssa ja tapaninpäivänä olemme oman perheen kesken aivan rauhassa. Syömme siis kolmet jouluateriat ja avaamme kolmet setit lahjoja. Joulun juhlintaa pitkällä kaavalla. 

Tänä vuonna pysähdyin miettimään miten olen opettanut kiitollisuutta omalle lapselleni. Olen itse kasvanut 80- luvun tavarapaljouden keskellä. Tuntui, että omassa lapsuudessani lastenlelujen markkinat suorastaan räjähtivät. Kaikkea oli saatavilla ja kaikilla pyyhki taloudellisesti melkoisen hyvin, joten lapset hukutettiin leluihin. Ihmettelin tuossa miksi itselleni ei ole tullut tuosta kaikesta materialismista väliinpitämätöntä asennetta tavaraa kohtaan. En tiedä kuka tai mikä on vaikuttanut siihen, että olen aina kokenut kiittämisen todella tärkeäksi ja ihan tietoisesti siirtänyt tätä asennetta omalle tyttärelleni. Mitään paketteja ei väheksytä oli ne sitten pehmeitä tai kovia. Otetaan aikaa ja ihaillaa miten hieno pyjama joulupaketista oikein kurkistaa. Totta kai toiset lahjat ovat enemmän mieleen kuin toiset. Meillä ei kuitenkaan viskata mitään sivuun ja hyökätä seuraavan paketin kimppuun. Tänäkin jouluna kuvaviestit ovat lähteneet lahjojen antajille kiitokseksi. Kiittämisestä tehdään yhtä iso juttu kuin lahjojen saamisesta. 

Itse olemme hankkineet kolme pakettia tytölle. Olemme sopineet yhdessä mieheni kanssa, että yritämme hillitä tavarapaljoutta jostakin päästä. Pienen tytön lähipiiri ostelee paketteja melkoisella innolla. Itse kuuntelen herkästi tyttöä ja elän mukana hänen jutuissaan, joten tiedän melkoisen tarkkaan, mikä milloinkin kiinnostaa ja on in. Hankimme sitten tytön toiveissa olevat lahjat mahdollisuuksien mukaan. Kaupassakaan kaikkea ei revitä hyllystä. Emme ole opettaneet tytölle, että aina saa jotakin. Toisinaan sitä ihan hymähtää itsekseen, kun tyttö on ihan onnellinen saatuaan kaupasta pussillisen omenoita. Silloin sitä tuntee pienoista onnistumista. Toki voi olla, että kaikki tuo pyyhkiytyy vielä pois tytön kasvaessa isoksi. Tai sitten hän tulee äitiinsä, joka aina muistaa kiittää lahjojen antajia tekstiviestillä muistamisesta.

Kiitollisuutta voi toki ajatella laajemminkin ja varsinkin näin joulun aikaan. Siinä minulla on vielä opettelua, että muistaisin arjessa olla kiitollinen kaikesta siitä mitä elämä on minulle suonnut. Minulla on ihana perhe, ei täydellinen, mutta tässä nipussa on kaikki minulle tärkeä. Minulla on ihana mies, ei täydellinen, mutta juuri minulle sopiva. Yhdessä olemme taittaneet pitkän matkan. Kasvaneet kiinni toisiimme. Minulla on ihana tytär, ei täydellinen, mutta juuri minulle sopivan haastava. Minulla on unelmien ammatti, ei täydellinen rahasampo, mutta saan tehdä jotakin mitä rakastan. Viihdyn myös itseni kanssa, en ole täydellinen, mutta ihan tarpeeksi hyvä. Kaikki on mallillaan. Kiitos.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Aina erilainen odotus?


Esikoisen ja kuopuksen odotusajat poikkeavat toisistaan, kuin yö ja päivä. Sitä ajatteli, että kerran asian läpi eläneenä sitä osaisi jotenkin ennakoida ja tuntisi oman kehonsa paremmin. Ja kuinkas sitten kävikään. Esikoisen kohdalla huomasin pienet muutokset omassa kehossani todella nopeasti ja jo ennen testin tekemistä tiesin olevani raskaana. Alkuraskaudesta väsymys painoi kovasti ja kärsin viikolle 16 asti pahoinvoinnista. Alun jälkeen elämä alkoi voittaa. Ruokahalu parani ja jaksoin paljon enemmän. Puuhasin remonttia yhdessä mieheni kanssa ja olin muutenkin virkeä. Supisteluja kyllä oli, mutta ne eivät haitanneet menoa. Loppuraskaus osui kesän kuumimpaan aikaan ja turvotusta oli paljon jaloissa ja nilkoissa. Mieli pysyi kuitenkin koko raskauden ajan suorastaan aurinkoisena. Olin todella rauhallinen koko odotusajan. Minulla oli vahva usko siihen, että luonto hoitaa kaiken kuin itsestään.

Kuopuksen kohdalla koko raskaus pääsi yllättämään. Olin menossa lääkäriin vallan toisesta vaivasta ja sitten tuumin, että pitäisikö ennen lääkäriaikaa kuitenkin tehdä raskaustesti. Ja voi sitä tunnetta, kun tulos paljastui. Huimaa. Alkuraskaudesta en kärsinyt pahoinvoinnista ollenkaan. Jouduin monta kertaa yössä nousemaan ylös sängystä ja hipsuttelemaan jääkaapille kaivelemaan evästä. Nälkä oli ihan hillitön. Taisin todeta jossakin välissä miehelleni, että leukani olivat  ihan kipeät syömisestä. Väsymys tuntui painavalle heti alusta asti ja se tunne on pysynyt mukana loppuun asti. Energia ei tunnu riittävän mihinkään ja mieli laahaa joskus maassa. Supistuksia on ollut paljon viimeisellä kolmanneksella ja pientä häikkää verenpaineen kanssa koko raskauden ajan. Turvotusta ei ole ollut ja talvikengät mahtuvat vaivatta jalkaan. Unettomuus on ollut yksi suurimpia ongelmia. Jalkojen särky ja yliväsyminen valvottavat jokainen yö. Odotan lähestyvää synnytystä sekavin tuntein. Toisaalta tuntuu helpotukselle, että kohta saan vauvan syliini ja oman kehoni ja energiani itselleni ja toisaalta taas olen rauhaton, jos kaikki ei tälläkään kertaa mene hyvin. Ajatus siitä, että luonto hoitaisi kaiken ei oikein enää tunnu niin uskottavalle. Taidan luottaa enemmän lääketieteeseen.

Se, että talossa vilistää vilkas tyttö ja esikoista odotaessani olimme vain kaksi aikuista tuo tietysti huiman eron odotusten välille. Enää ei nosteta jalkoja ylös ja levätä, kun siltä tuntuu. Ei oteta tirsoja tai hiljennetä vauhtia. Masuvauvat ovat olleet aivan erilaisia myös. Esikoinen oli oikea suberpotkija ja kuopus taas paljon maltillisempi. Molemmat ovat olleet ahkeria liikkujia. Mikäli laskettu aika pitää kutinsa niin muutaman päivän päästä alkaa viimeinen täysi kuukausi. Mitä sitten jään kaipaamaan raskaana olemisesta? Onhan tämä huikeaa aikaa. Mitä muuta voi sanoa. Miten sinun odotusaikasi eroavat toisistaan?

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Eilisen herkät tunnelmat


Eilisen tunnelma oli meillä varsin rauhallinen ja harmoninen. Pidin ihan tietoisesti taukoa bloggaamisesta ja keskityin viettämään itsenäisyyspäivää perheeni kanssa. Heti aamusta tyttö haki yhdessä isänsä kanssa pienen pikkujoulukuusen olohuonetta koristamaan. Lämmittelimme saunaa, sytyttelimme kynttilöitä ja tarjolla oli herkullinen illallinen. Omassa uunissa paistettiin myös ensimmäiset joulutortut. Toki katselimme myös Linnanjuhlia. Ulkotulet ja lyhdyt paloivat pihassa yöllisille tunneille asti. Saimme kauniin lumipeitteen koristamaan pihapiiriä, joka myös nostatti samalla tunnelmaa. Yöllä sipsuttelin sukkasillani keittiöön juomaan ja ihastelin pihatulia, lumiukkoa ja Mörköä, jotka olivat päivän tuoksinnasssa ilmestyneet tuijottamaan kohti taloa. Hetki tuntui täydelliselle. Olohuoneessa Mauno nukkui kuusenvalojen loisteessa.

Mietin hetken sitä miten monet juhlapyhät lipuvat ohi saamatta sen pahemmin elämää pysähtymään. Itsenäisyyspäivä ja joulu selkeästi sekoittavat totutun hektisen rytmin ja repäisevät meidän suomalaiset hetkeksi pois oravanpyörästä. Itsenäisyyspäivä merkitsee itselleni paljon. Olen siinä mielessä onnekas, että sodanajan tarinat ovat välittyneet minulle suoraan siltä ikäpolvelta, jotka ovat itse henkilökohtaisesti kokeneet nuo rankat vuodet. Tarinat kietoutuvat osaksi sukuhistoriaani ja ne kuultuaan saa aivan erilaisen kosketuspinnan asiaan. Toivon todella, että jokaisessa suvussa nuo tarinat säilyisivät, vaikka kertojien rivistö hupenee. Meidän muiden tehtävä on muistaa mitä meille on kerrottu ja välittää viesti uusille sukupolville. Jokaisella suvulla ja perheellä on oma tarinansa. Aikanaan minä siirrän tarinat eteenpäin omille lapsilleni. 

torstai 4. joulukuuta 2014

Riesana jatkuva unettomuus

Olen lähes neljän vuoden ajan kärsinyt unettomuudesta. Olen kai koko elämäni ollut enemmän tai vähemmän herkkäuninen tapaus. Elämän muutokset ja mullistukset sekä mieltä painavat asiat ovat aina valvottaneet minua. Ensimmäisen kerran ongelma nosti kuitenkin vasta häiritsevästi päätänsä esikoisen odotuksen myötä. Jo aivan odotuksen alkuvaiheissa yöt rupesivat olemaan rikkonaisia. Sain nukkua vain tietyssä asennossa ja vauvan liikkeet pitivät myös hereillä. Tämä kaikki tietysti on vielä ihan normaalin rajoissa ja varsin yleistä monella odottavalla äidillä. Odotusajan huonon unenlaadun ja määrän jälkeen rupesin valvomaan pientä vauvaa ja hänen untansa. Neuvolassa todettiin, että tyttö nukkuu, mutta äiti ei. Kaikki vaistot olivat niin pinnassa, että nukkuminen oli todella vaikeaa. Heräsin pienempäänkin vauvan liikkeeseen tai tuhinaan.Tyttöni on ollut pienestä asti todella hyvä nukkuja ja olisin todella voinut myös itse levätä. En vain pystynyt. Jokainen vanhasta talosta kuuluva räsähdys ja pihavalojen syttyminen herätti minut. Valvoin lukemattomia öitä töllöttäen kattoa. 

Unettomuudesta tuli minulle normaali olotila. Havahduin puhumaan siitä neuvolassa vasta viime kuussa ja tajusin, että unettomuutta on kestänyt kohta neljä vuotta. Nukun yössä parhaimmillaan 3-4,5 tuntia. Pieni tyttö talossa ei ole nukkunut päikkäreitä enää 1,5 vuoteen eli päivä mennään melkoisella rallilla läpi ja siihen päälle vielä loppuraskauden vaivat. Olen väsynyt, mutta uni ei tule. Viimeisestä neuvolalääkäristä kävelin ulos unilääke resepti kädessä. Tarkoituksena olisi, että kerran viikossa pystyisin nukkumaan yhden kokonaisen yön, vaikka olohuoneen sohvalla. Resepti on yhä lunastamatta, mutta se helpottaa kummasti, että voin tarvittaessa marssia apteekkiin sen kanssa.

Mihin jatkuva unettomuus sitten on vaikuttanut. Varmasti olen hermostuneempi ja lyhyt pinnaisempi. Helposti alkaa myös parisuhteessa pitämään toista osapuolta vihollisena, joka ei tee niin paljon kotitöitä tai osallistu arkeen tarpeeksi. Unohtelen asioita ja en pysy aina ihan selvillä viikonpäivistä. Mieli on välillä maassa ja tunnen olevani tehoton. Koko kroppa tuntuu kasalle lyijyä. Olen aina ollut pienoisesti suorittaja, joten koti/lapsi/koira on aina hoidettuna ja pyykit pestyinä. Joistakin asioista välillä luistan. Meillä syödään eineksiä, kun en jaksa laittaa ruokaa ja toisinaan jätetään ulkoilu väliin tytön kanssa ja katsotaan piirrettyjä. Ja tietysti pitää sitten vielä tuntea syyllisyyttä siitä, että tyttö ei saanut päivittäista annosta raitista ulkoilmaa. Katselen ikkunani ohi lipuvia lastenrattaita ja voin vain ajatella, että jos jaksaisin kävellä leikkipuistoon asti niin nukahtaisin varmasti penkille. Kavereiden näkeminen ja ns. omat menot ovat jääneet pois. Energia ei vain riitä. Olen miettinyt, että jos tuleva kuopus on kova valvomaan niin se ei ehkä tunnu niin rankalle (pienoisesti auttaa ahdistukseeni). Varmasti edessä on jonkinlainen itsensä uudelleen ohjelmointi, että sitä jaksaa porskuttaa kaikki nämä tulevat vauva/pikkulapsi vuodet. Kyllä sen itse nyt ymmärtää, että asiaan tulee saada jokin muutos. Luulen kuitenkin, että aika moni äiti on kanssani samassa suossa.  

Jotenkin sitä ajattelisi, että päivän puuhat riittäisivät tainnuttamaan norsunkin yölevolle, mutta ei. Insomnia on sellainen, että siitä muodostuu helposti noidankehä. Tajuttuani oman ongelmani syvyyden huomaan jännittäväni sitä millainen yö on taas edessä ja kuinka väsynyt aamulla olen. Tunnetusti stressi lisää unettomuutta. Olemme olleet muutamia öitä poissa kotoa hotellissa, jotta saisin hieman levättyä ja tämä on toiminut kyllä. Ilmeisesti vastuun väistyminen harteiltani saa minut nukahtamaan. Lapsiperheen rahoilla hotellissa yövytään vain kerran tai pari puolessa vuodessa ja olen aika huono olemaan erossa tytöstä. Kemiallisen unen kokeileminen kerran viikossa voi ratkaista paljon ja viedä väsymykseltä sen terävimmän kärjen pois. Kokemuksia kehiin rakkaat lukijat!

maanantai 17. marraskuuta 2014

Olen väsynyt ja iso mursu


Viikonloppuna tuli käytettyä aikaa pesemällä ja viikkaamalla vauvanvaatteita kaappiin. Tuli jotenkin heti rauhallisempi olo, kun sai jotakin konkreettista tehtyä vauvan eteen. Laitoskassi on myös komerossa odottamassa ja se auttaa myös saamaan lisää mielenrauhaa. Lauantaina olisi tiedossa reissu Ikeaan (josta olen paniikissa hössännyt miehelleni jo monta viikkoa) ja sunnuntaina olisi tarkoitus huhkia paikat kuntoon. Toivon, että sitten voin loput tästä raskausajasta maata sohvalla täydellisen stressi vapaana. Hahaa.

Olenkin jo täällä blogissa tullut kertaalleen maininneeksi, että olen kamala murehtia. Ajan varmasti mieheni joskus ihan loppuun hätäilemällä milloin mistäkin. Osa huolista on varmasti ihan todellisia ja osa ei niin vakavasti otettavia. Olen aina ollut myös kova tekemään ja raskauden tässä vaiheessa koen oloni jotenkin todella turhautuneeksi, kun en voi enää tehdä ihan kaikkea itse. Sunnuntaina olin tosin salaa vintillä töissä siirtelemässä tavaroita pois leikkihuoneen tieltä. Ei varmasti ollut taas kaikista viisainta hommaa minulta. Onko teillä muilla ongelmia hidastaa tahtia raskauden edetessä?

Yhä ihmettelen näitä omia tunteitani. Katselen potkareita ja bodyja ja ihmettelen itsekseni, että todellako niihin kohta putkahtaa vauva. Samalla kylkiluihin pistelee jatkuvasti tosi ikävästi, kun pienoisella käy tila ahtaaksi masussa. Olen väsynyt ja iso mursu, joka ei saa nukutuksi. Vauva on todella tulossa. Haloo nainen. Välillä sitä stressaa, että hommat on ihan levällään, että en ole vielä valmis ja toisena päivänä uppoaa vaaleansinisiin unelmiin ja toivoisi, että vauva olisi jo täällä.

Eiliseen kuului: ulkoilua, helmien näpertelyä, piirtelyä, leikkaamista ja liimaamista, kylpyhetkiä sekä lastenelokuva. Paljon ehtii tehdä päivän aikana. Tulevissa postailuissa pohditaan lähenevää synnytystä ja pääsette kurkistamaan viikonlopun aikana valmistuvia projekteja eli tytön huonetta, vauvan omaa nurkkausta ja vintin leikkihuonetta. Noh ehkä en ehdi tehdä kaikkea ihan yhtenä viikonloppuna. Kuvia kuitenkin luvassa.

Laittelen huomenissa blogin Instagramiin kuvia omista äitiyspakkaus suosikeistani! Olen kokenut todella hyväksi tämän uuden rytmin, jossa postaukset ja Instagram vuorottelevat. Näin voin tarjota teille rakkaat lukijat jokaisena päivänä jotakin kivaa. Mitä olette mieltä?

torstai 13. marraskuuta 2014

Uuden vauvan tulo taloon on esikoisen lapsuuden loppu?


Moni juttu on ollut sellainen mitä olen ihmetellyt lapsettomana ja sitten täydellisesti tajunnut saatuani oman lapsen. En ymmärtänyt, kun vasta äskettäin, että tämä sama kehitys jatkuu toisen lapsen odotuksen ja syntymän myötä. Mieleeni tuli jokin pikku pätkä amerikkalaisesta äitiys aiheisesta realitysarjasta, jossa viimeisillään raskaana oleva jo yhden lapsen äiti itki sitä, että uuden vauvan saapuminen kotiin päättäisi esikoisen lapsuuden. Muistan, että olin ihan äimästynyt, että mistä se nainen oikein puhuu ja, että kuulkaas hulluja. En itse sanoittaisi asiaa ihan noin, mutta jotakin tuosta tunteesta voin jakaa. 

On selvää, että perheen dynamiikka menee uuden tulokkaan myötä hetkellisesti sekaisin ja asettuu sitten ajan kuluessa uusille uomilleen. Pieni ihminen jota kaikki on nyt hartaasti odottamassa syntyväksi tuo mukanaan myös hämminkiä. Itse oivalsin, että äidin ja tyttären hempeät hetket kahden täkeistä koostuvan majan alla vähenevät. Meidän kaikkien tulee tehdä tilaa uudelle vauvalle. Toki ajattelen myös niin, että vauva rikastuttaa meidän kaikkien elämää ja mahdollistaa esikoiselle hyvin toisen tyyppisen roolin mihin hän vielä tässä vaiheessa on tottunut. Se, että tyttö saa olla vanhempi, osaava ja jo osin itsenäinen voi tuottaa esikoiselle myös ylpeyttä omista taidoistaan. Vauvan hoitoon pyrin ottamaan tyttöä mukaan mahdollisimman paljon. Olen myös puhunut isovanhemmille ja lausunut ääneen toivomuksen siitä, että esikoista huomioitaisiin erityisesti uuden vauvan tullessa taloon. Toivon, että kaikki tuo tasaisi tietämme ensimmäiset kuukaudet. Tärkeää on myös perheen oma aika, että saamme kaikki yhdessä rauhoittua ja vain olla. Jatkossa on myös kiinnitettävä huomiota siihen, että osaisimme jakaa isänä ja äitinä aikaa ja huomiota esikoisen ja vauvan kesken. Isä voi myös hoitaa vauvaa jolloin me "tytöt" voimme tehdä kahdestaan jotakin kivaa.

En etukäteen osannut edes ajatella, että miettisin näitä juttuja näinkin paljon ennen kuopuksen syntymää. Erityisesti hämmästyin sitä pientä surun ailahdusta sisälläni, kun ajattelin, että pieni tyttäreni joutuu kohta jakamaan isän ja äidin pikkuveljensä kanssa. Mullistus on varmasti suuri pienen tytön elämässä. Kaikki voi toki sujua todella hienosti ja tyttö voi taas jälleen kerran yllättää vanhempansa. Olen silti varautunut melkoiseen tunteiden mylläkkään tytön osalta.Elämällä se selviää. Esikoisen lapsuuden päättymiseen en kuitenkaan usko!  Pieni ikäero takaa sen, että yhteisiä puuhia löytyy varmasti. Ja onhan se ihana ajatus, että kulkevat ja kasvavat vierätysten ja jakavat toistensa ilot ja surut. Miten teidän perheessäänne esikoinen on ottanut uuden tulokkaan vastaan? Ja miten olette helpottaneet tilannetta?

lauantai 8. marraskuuta 2014

Isättömän isänpäivä

Tämä on varmasti henkilökohtaisin postaukseni ikinä. Lähestyvä isänpäivä herättää minussa monenlaisia ajatuksia. Toisaalta on mukava juhlistaa oman lapsen isää ja tehdä päivästä yhdessä erikoinen. Toisaalta tiedän, että en ole muistamassa omaa isääni millään tavalla. En lähetä korttia, en soita kertoakseni, että perheemme saa tammikuussa uuden jäsenen. Tunnen vain epämääräistä tyhjyyden tunnetta ja surua. Isäni lähti ollessani noin 2- vuoden ikäinen ja voisi sanoa, että olen elänyt elämäni isättömänä, niin olemattomaksi suhteemme on muodostunut. Ollessani alakouluikäinen hän vielä kävi katsomassa veljeäni ja minua muutaman kerran vuodessa, mutta käynnit harvenivat ja harvenit kunnes loppuivat kokonaan. Muutaman kerran olemme 10 vuoden aikana puhuneet lyhyesti puhelimessa. Varmasti minäkin haaveilin lapsena tovin, että vanhempani palaisivat takaisin yhteen ja saisin eheän perheen, mutta hyvin nopeasti asennoiduin vain elämään ilman isää. Teininä luultavasti ajattelin uhmakkaasti, että jos minusta ei välitetä, niin minäkään en välitä. Vähitellen koko ihmistä ei ollut enää minulle olemassa.

Oman perheen perustaminen ja äidiksi tuleminen on osaltaan tuonut pintaan jotakin sellaista mitä olen vuosia kätkenyt sisääni: ikävää, surua ja yksinäisyyttä. Oma perheeni on minulle äärimmäisen tärkeä ja iloitsen siitä, että pienellä tytöllämme on elämässään isä, joka rakastaa häntä. Pieni tyttö ihailee ja palvoo isäänsä. Noiden kahden erityisen ihmisen suhteen kehittymistä on ollut ihana päästä seuraamaan. Siinä on ollut mukana myös puoleltani paljon hämmennystä. Olen nähnyt kuinka lujasti oma tyttäreni puristaa isänsä kättä, hakee turvaa ja läheisyyttä. Ilooni sekoittuu paljon omaa kipuiluani sillä näen nyt omin silmin kaiken sen mistä olen itse jäänyt paitsi.

Olen yrittänyt kuvitella vanhempani nuorina perheellisinä ja miettinyt millaisia toiveita tai haaveita heillä on mahdollisesti ollut. Erityisesti olen yrittänyt kuvitella mitä ajatuksia isäni päässä on kenties liikkunut ja mitkä asiat vaikuttivat siihen, että hän päätti lähteä. Olen kuvitellut hänet pakkaamassa laukkujaan ja irrottamassa kuva-albumista perhekuvia. Millaiselta hänestä on tuntunut laittaa kotinsa ulko-ovi viimeistä kertaa kiinni takanaan. Näen äitini surulliset kasvot ja kaksi pientä lasta, jotka eivät tiedä mitä on tapahtumassa. Pystyn kuvittelemaan paljon ja ymmärtämään.

Tiedän jo nyt, että tarinaani ei ole kirjoitettu mitään onnellista loppua sen suhteen, että saisin tehtyä isäni kanssa jonkinlaisen rauhan. Aikani haaveilin sellaisesta kahden aikuisen ihmisen kohtaamisesta, jossa puhuttaisiin auki muutamia ajatuksia. Molemmat meistä voisi tuntea jonkinlaista helpotusta ja päätöksen saamista asioille. Oikea elämä on sitä, että asiat vain jäävät, niin kuin ne ovat ja jokaisen on itse löydettävä rauha itsensä kanssa. Minun todellisuuttani on, että minulla on isä, joka ei ole halunnut tutustua minuun tai olla osa elämääni. Tämä kirjoitus on omistettu kaikille isättömille lapsille, jotka eivät juhli huomenna omaa isäänsä. Pienemmät lapset kenties muistavat kortilla omaa pappaansa kuten minäkin tein aikoinani. Isättömyys ei tee meistä sen huonompia. Oikeastaan se ei määrittele meitä ihmisinä millään tavalla. Isättömyys kertoo vain yhden ihmisen vastuuttomasta ja itsekkäästä päätöksestä jättää huomioimatta omat velvollisuutensa. Mikään asia tässä maailmassa ei oikeuta hylkäämään omia lapsiaan. Aikuinen on aina aikuinen ja isä on aina isä ovat olosuhteet kuinka haasteelliset tahansa. Isyys on kunniatehtävä. Tämän kaiken sanon ja kirjoitan ilman katkeruutta vain toteamalla, että me kaikki olisimme ansainneet parempaa. 

 Pieni palanen kiinnostusta,
se olisi merkinnyt paljon.
Sinulla on minun silmäni.
Sinä olet tullut minuun.
Pohdiskelet
Ahmit kirjoja.
Rakastat tehdä käsilläsi.

Olet levoton luonne. jonka
on vaikea asettua aloilleen.
Kaipaat maailmalle,
nähdä ja kokea.

Pelkäät olla yksin.
Pelkäät, että
sinut jätetään jälkeen.
Pelkäät, että et ole tarpeeksi tärkeä.

Kuinka samanlaisia me olemmekaan.
Sinut jätettiin ja
sinä jätit minut.

Kuinka rikkinäinen sinä mahdoitkaan olla.
Rikkinäinen teki lapsestaan samanlaisen.
Pieni lapsi uskoo aina, että
syy on hänessä.
Aikuisena ihmettelee mistä oikein on kotoisin.

Hellitkö syvällä sisimmässäsi 
muutamaa muistoa?
Miltä pienen tytön kädet tuntuivat kaulalla.
Vielä hetken luottavainen katse.
Sanat: "Isä älä lähde".

torstai 6. marraskuuta 2014

Tyttö lähtee ja äiti jää...

Eilen tuli koettua jonkinlainen virstanpylväs. Pieni tyttö kapusi mummon autoon ja lähti itsekseen mummolaan muutamaksi tunniksi ja äiti jäi vilkuttamaan kotipihaan. Toki tyttö on mummolassa aikaa viettänyt ihan ominpäin ennenkin, mutta olemme aina itse vieneet. Tuntui jotenkin orvolle jäädä yksin pihaan vilkuttamaan. Onneksi masussa on seuraa. Mieli herkistyi ja kyynel tuli poskelle, kun ajattelin miten nopeasti tyttö on kasvanut ja kerhon aloitukseenkin on enää vajaa vuosi. Ajattelin pidänkö minä meistä kahdesta hanakammin kiinni ja tyttö olisi itse valmiimpi lähtemään maailmaan. Ihanasti hihkaisi äidille: " Älä huoli. Minä tulen takaisin".

Välillä sitä unelmoi, että saisi pienen hetken olla ihan rauhassa ja sitten, kun saa ei tiedä mitä tekisi itsensä kanssa. Katselen kelloa ja vilkuilen ikkunasta ulos. Omituista. Iltasella meidän talossa toisinaan kinastellaan nukuttamisesta, koska olisi joskus ihan kiva jäädä katsomaan jotakin sarjaa töllystä. Ja kuitenkin usein minä menen häätämään isän pois pinnasängyn viereltä ja käyn siihen itse viereen lepäämään. Tuntuu, että vasta sitten osaan rauhoittua. Olen kyllä tietoisesti tehnyt tilaa isälle ja ollut todella mielissäni siitä, että isällä ja tytöllä on ihan omia juttuja johon äiti ei kuulu. Kolmestaan on parasta ja hauskinta olla, mutta tänään tytön lähtiessä pihasta mietin olenko liian kiinni omassa lapsessani.

Omat kokemukset vaikuttavat hurjasti siihen millaisia vanhempia meistä tulee. Jokaisella on varmasti joku juttu mistä ajattelee, että: "Sitten, kun minulla on omia lapsia niin teen sen ja sen jutun ihan toisin". Minun kohdallani se on läsnäolo. Olen itse ollut pienestä paljon hoidossa ja itsekseni. En toki arvostele tai soimaa tästä omaa äitiäni vaan suhtaudun ymmärryksellä. Tiedän miksi asia oli niin ja moni muukin, mutta nyt itse äitinä ollessani arvostan korkealle sitä, että olen aidosti läsnä tytön elämässä. Olen valinnut itse kotiäitiyden ja en ole katunut sitä hetkeäkään. Tämä on hienoa aikaa ja toivoisin, että jokainen äiti ja isä voisi halutessaan tehdä saman valinnan. Raha kuitenkin pyörittää maailmaa melkoisesti ja sanelee monelle sen, miten asiat tulee hoitaa. Ja varmasti perheissä joissa molemmat vanhemmat ovat töissä on myös yhteistä aikaa ja läsnäoloa. Postauksen tarkoitus ei ole asetella mitään vastakkain. Kirjoittelen vain omia fiiliksiäni ja ne saa jakaa tai olla eri mieltä. Samalla tässä voisin lausua kiitokset miehelleni joka on tukenut valintaani ja mahdollistanut omalla puurtamisellaan sen, että voin olla kotona lapsemme kanssa.

Aika on kuitenkin rajallista ja sen ymmärtää, kun tyttö lähtee ilman äitiä omasta pihasta vaikkakin vain kohti mummolaa. Päiväkerhon alkaessa tämä pieni kupla särkyy ja oman lapsen elämään tulee uusia ihmisiä: lisää pieniä ystäviä ja kerhotäti joka on monelle lapselle melkoisen rakas. En voi olla ajattelematta, että joudun luopumaan jostakin, vaikka samalla varmasti on hurjan ylpeä siitä, että tyttö pärjää hienosti ja nauttii olostaan. Pieni potku masussa muistuttaa, että: " Hei minä olen tulossa täältä maailmaan ja sinun syliisi". Välillä se oikein räjähtää tajuntaan, että elämä on pian taas muuttumassa.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Kaksplus


Vihdoinkin voin paljastaa teille kaikille, että blogini kaikessa vaatimattomuudessaan on valittu Kaksplussan uuteen blogiyhteisöön! Olen super, super onnellinen ja kiitollinen tästä hienosta mahdollisuudesta, joka blogilleni on suotu. On mahtavaa päästä mukaan upeaan porukkaan. Odotan ja toivon kovasti uusia ystäviä ja teidän lukijoiden kommentteja! Blogi pysyy omalla paikallaan täällä tutussa osoitteessa, mutta näkyy nyt myös Kaksplussan sivustolla.

Yritin tässä miettiä oikein oivan keinon, miten voisin hieman kertoilla itsestäni, perheestäni ja elämästäni siten, että tultaisiin kaikki tutuiksi. Mitä keltaisessa rintamamiestalossa oikein tapahtuu? Millaista elämää siellä vietetään ja millainen perhe siellä asuu? Perheeseeni kuuluu siis hieman yli 3- vuotias Pikku Neiti, aviomies (jonka kanssa olemme olleet yhdessä jo ikuisuuden), tammikuussa syntyvä masuvauva ja äkäinen Mauno corgi. Belgianpaimenkoira Martti on myös täysvaltainen perheenjäsen meille, vaikka asuukin nyt appivanhemmilla. Kaikki meillä rakastaa pitkäksi venyneitä aamuja, pitää sunnuntaita viikon parhaana päivänä ja ovat sitä mieltä, että pannari pelastaa usein tiukassa tilanteessa.

Tervetuloa mukaan kaikki uudet ja vanhat lukijat. Tiedossa kaikkea vanhaa ja tuttua: sisustamista, kädentaitoja, leipomista, kirjoja ja elokuvia, koiraelämää ja tavallista arkea. Pieni muutos tulee varmasti siihen, että kirjoitan rohkeammin lapsiperheen asioista.Tuntemuksista, mitä omassa päässä vielä näin odotusajalla liikkuu, sekä tulevasta uudesta elämänvaiheesta vauvan saavuttua taloon. Periaatteeni kuvauksen suhteen pysyy ennallaan eli en kuvaa perheenjäseniä tunnistettavasti. Meidän perheen julkkis taitaa olla Mauno corgi. Toivon, että moni tavallani ajattelisi, että kelpaan porukkaan, vaikka blogini ei ole täynnä kuvia perheestäni. Elämästämme kirjoitan kuitenkin aidosti ja rehellisesti.

Tätä bloggaamista voisi kutsua minun kohdallani tule ulos kuorestasi projektiksi. Tiedän, että moni minut tunteva ei käyttäisi minusta ikinä sanaa ujo, mutta se on se syvin olemus minussa, jonka olen aina ollut erittäin hyvä kätkemään. Huomaan, että pikku hiljaa uskallan täällä blogimaailmassakin enemmän. Onneksi me ihmiset kehitytään ja mennään eteenpäin jokainen tavallaan. En oikein osaa pitää itseäni ns. bloggarina. Bloggari on joku muu tyyppi. Minä olen minä. Minusta ei tehdä juttuja lehtiin, enkä minä kulje kutsuilla, tuote-esittelyissä tai palkintogaaloissa. Se maailma on jotakin sellaista, mitä itsekin katselen kuin lasin takaa. Minulle riittää, että saan kirjoittaa. 

torstai 23. lokakuuta 2014

Valmistautumista ja varustelua tulevaan

Kyllä nyt voi olla itseensä tyytyväinen. Sain tänään tehtyä nimittäin vaatekaappien siivouksen. Olenkin kirjoitellut tuossa aikaisemmin, että minulla on kamala vimma järjestää talon joka kaappi kuntoon. Tänään tuli siis tehtyä se ehdottomasti isoin urakka pois mielestä vaivaamasta. Lajittelin vaatteet ja vuodevaatteet kahteen kasaan: osan laitoin suoraan roskiin ja osan vien kierrätykseen. Saa paremman mielen. Samalla katsastin tulevan vauvan vaatteita myös ja osan pesinkin tänään puhtaaksi ja huomenna viikkaan kaappiin odottamaan. Tein myös listan laitokselle tarvittavista tavaroista ja perjantaina olisi tarkoitus käydä tarvittavat hommat ostamassa ja pakata laukku laitokselle valmiiksi. Esikoista odottaessani olin ehdottoman luottavainen siihen laskettuun aikaan ja päivämäärään ja nyt tuntuu, että kaikki pitää saada kiireellä valmiiksi. En tiedä mistä paniikki johtuu?

Edessä on vielä reissu Ikeaan ja tänään ajattelin katsella kaiken valmiiksi jo etukäteen tuolta nettisivuilta. Vauva tarvitsee uuden reunapehmusteen pinnasänkyyn ja tyttö taas isomman patjan/sijauspatjan uuteen sänkyynsä. Lisäksi muutama lipasto tarvittaisiin taloon lisää. Vauvalle ajateltiin tällä kertaa hankkia pullonlämmitin (saattaa säästää hermoja varsinkin yölliseen aikaan) ja lisäksi tarvitsemme uuden itkuhälyttimen rikkoutuneen tilalle.

Vielä on edessä huoneiden vaihto eli vanhempien makuuhuone ja tytön huone vaihtavat paikkaansa, jotta saadaan paremmin nukkumarauha koko perheelle vauvan saapuessa kotiin. Tyttö saa isomman huoneen itsellensä, kun puramme huoneesta edellisen omistajan vaatekaapit. Toivon, että seinässä olisi kipsilevyt valmiina ja muutenkaan ei ilmaantuisi mitään ikäviä yllätyksiä, vaan homma saataisiin nopeasti toteutettua. Tytön pitää saada ensin totutella rauhassa uuteen huoneeseen. Ajattelin hankkia uuden yövalon huoneeseen, jos se helpottaisi sopeutumista. 

Meillä on nyt hieman haasteellista ollut tuo nukuttaminen. Kaikki meni hienosti 1,5 vuoden ikään saakka. Tyttö rauhottui omaan sänkyynsä ja jäi kuuntelemaan soittorasiaa ja katselemaan yövaloja ihan rauhassa ja nukahti. Sitten tyttö varttui ja rupesi näkemään paljon unia. Oli vaikea rauhoittua yksin. Nyt tyttö vaatii joka ilta nukuttajan huoneeseen ja toisinaan heräilee öisin uniinsa ja äiti nukkuu useimmiten vieressä. Nukuttajaksi kelpaisi vain äiti ja vain suuren taistelun jälkeen toisinaan isä. En tiedä vielä yhtään miten hoidan kahden lapsen nukuttamisen vauvan saavuttua. Vai onko niin, että vauvan nukuttaa isä ja isomman tytön äiti. Vinkkejä ja kokemuksia jakoon!! Seuraavassa muutama yövalo jota olen harkitsemassa. Eivät ole mitään töpseliin laitettavia Aku Ankka valoja. Taas näitä omia traumoja.


lauantai 11. lokakuuta 2014

Syksy etenee ja tulossa kaikkea kivaa


Mauno ja minä. Taustana syksyinen Helsinki. Yksi suosikki kuvistani. Love it. Kerrankin olen kameran edessä enkä aina sen takana.

Takana viikonlopun miniloma. Tuossa mietiskelin, että pienoinen alakulo seuraa noista breikeistä. Toisaalta, kun on poissa kotoa niin kaipaa tänne takaisin ja on tyttöä hirmuinen ikävä ja puhutaankin vain tytöstä ja mitä mahtaa puuhata. Kotiintulo tuntuu helpotukselle ja sitä aikaistetaan sovitusta muutamalla tunnilla. Seuraavana päivä arki tuntuu entistä painavammalle ja suree sitä, että nyt en pääse mihinkään todella pitkään aikaan. Ristiriitaista tosiaan. Luulen, että ajatukset ovat melkoisen tuttuja monelle äidille. Ja pienoinen suru myös siitä, että la onnistuin näyttämään hetken omalle itselleni uusissa vaatteissa ja kammatussa tukassani. Olin jopa ehtinyt meikata hentoisesti. Hyvästi taas se ihminen ja ties kuinka pitkäksi aikaa ja tervetuloa takaisin sinä väsähtänyt kotiäiti takkuisine hiuksinesi.

Sunnuntaina minulla oli tarkoitus ottaa muutama asukokonaisuus kuva tänne blogiin, mutta olin niin hyydyksissä reissusta. Lupaan ja vannon, että ensi sunnuntaina homma toteutuu!! Kampaan hiukseni ja laitan ohuelti meikkivoidetta ja huulikiiltoa ja sonnustaudun kivoihin vaatteisiin ja tadaa näytän naamani. Äitiyspakkaus saapui pe ja siitäkin ajattelin teille kirjoitella ja nostaa sieltä omat suosikkini. Pakkaus itsessään on niin tuttu monelle, että siitä en ihan perinteistä postausta teille tee. Tulevana viikonloppuna haetaan pieni vaatekaappi vauvanvaatteille ja matkan varrelle osuu myös junamuseo. Meillä ei siis ilmiesesti kasvateta tyttölasta, vaan lasta yleensä ja tehdään sitä mikä kiinnostaa. Meillä rakennetaan nyt junaratoja. Olen itse ollut melkoinen poikatyttö lapsena ja minusta on enemmän kuin luonnollista, että tytössä tuntuu olevan tätä samaa. 

Syksy etenee hurjaa vauhtia ja sen myötä myös blogissa on luvassa muutoksia. Tiedottelen niistä vielä ihan omalla postauksella. Paljon on tehty työtä ja pakerrettu, että blogi nousisi siivilleen ja nyt se näyttää tapahtuvan. Tsemppiä kaikille teidän omiin projekteihin ovat ne sitten suuria tai pieniä!!

Blogi kasvaa kirjoittajansa mukana


Tänään tulin ajatelleeksi, että voi sentään minä vuonna 2009. Silloin siis aloitin MiruMaru blogin kirjoittamisen. Lähtökohdat elämällä oli kovin toiset, kun nykyään. Olin melkoisen tuore pääkaupunkilainen, joka asusti ensimmäistä omaa kotiaan ja sisusteli sitä innolla miehensä kanssa nenä sisustuslehdessä kiinni. Perhe kasvoi parilla koiruudella ja vietettiin vapaa-aikaa Koirasaaressa ja koirapuistoissa. Oli jotenkin kiire saada paljon ja kaikkea. Vanha auto vaihtui uuteen ja kotiin raahattiin design- valaisimia, sekä tehtiin reissuja ulkomaille. Saatiin molemmat siinä vaiheessa tehdä töitä johon olimme koulutuksen saaneet ja itse olin todella unelmatyössä jota kaipaan vieläkin. Oli aikaa kierrellä viikonloppuisin kirpputoreja ja varhaiset postauksenikin taisi käsitellä juuri niitä löytöjä. Ja kuitenkin ajattelen, että mitä minä mistään tiesin? Toisaalta pitäisi varmasti tarkastella mennyttä itseään kaikella hellyydellä ja lempeydellä.

Miten blogi sitten on muuttunut? Vai pitäisikö sanoa miten minä sitten olen muuttunut noista ajoista? Luulen ainakin, että yritän löytää nykyisin jotakin syvyyttä näihin postauksiin. Toisaalta olen aina ollut kamalan yksityinen ja arka ihminen paljastamaan mitään omasta maailmastani ja blogin pitäminen on ollut hyvää harjoitusta. Olen varmasti tarkasti rajannut mistä kirjoitan ja mistä en. Mitä kuvissa näytän ja mitä en. Trendi on, että kaikki pitäisi paljastaa ja en varmasti jatkossakaan kuulu tähän joukkoon. Blogin kategoroiminen on myös tuntunut melkoisen haastavalle. Tuntuu olevan vaatimus myös siihen, että blogin pitäisi olla jotakin tiettyä ja olenkin miettinyt mitä MiruMaru on nyt tänä päivänä. Sujahtaako blogi lifestyle/mammablogiksi? Elän aika omassa rytmissä "lasteni" kanssa enkä seuraa liikaa sitä mitä ympärillä tapahtuu. Lifestyle kuulostaa siltä, että pitäisi ratsastaa trendien perässä..noh tarkka suomennos on varmasti elämäntyyli ja meillä se on verkkainen ja hiljainen. Olemme lapsiperhe ja odotan perheemme kuopusta, mutta en tänne päivitä raskauttani viikko viikolta, vaan se kulkee mukana siinä missä jokin muu teema. Olen äiti, mutta olen myös muuta. Tunnustan, että olen ajatellut tässä postauksia tehdessäni, että joku lukija ehkä nyt tuskastuu äitiys/odotus höpinöistä, jos on seurannut blogia alusta asti ja ollut kiinnostunut erilaisista jutuista. Blogi kulkee kuitenkin minun matkassani ja kertoo minun elämästäni sellaisena, kun sitä kulloinkin elän.

Bloggaamisesta on ollut niin hirveästi juttua joka puolella. On puhuttu paljon kiusaamisesta ja siitä miten keskustelupalstat täyttyvät kommenteista, kun suurten blogien pitäjiä arvostellaan. Uusia blogiportaaleja syntyy ja blogien ympärille on kehittynyt kattava mainosbisnes. Puhutaan myös verotuksesta koskien bloggaajien saamia tuotelahjoja tai rahallista korvausta. Pitkään yhteistyökuviot ja palkan saaminen on ollut vain tiettyjen isojen blogien pitäjien etuoikeus. Monet kysyvät ovatko yhteistyöblogit arvokkaampia tai parempia kuin sellaiset blogit joiden lukijavoluumit eivät riitä moiseen puuhaan. Monesti vastaus on varmasti, että eivät ole. Itse olen suhtautunut asiaan niin, että jos jokin juttu tuo minulle itselle iloa ja innostusta tähän touhuun niin se tuskin on pahasta. Bloggarin täytyy vain itse muistaa miksi alunperin alkoi blogata. Mitä olette mieltä? 

Paljon myös puhutaan minkä kokoisia kuvien tulisi blogissa olla ja kuvienkäsittely alkaa olla ihan pakollista touhua. Toiset kommentoivat, että eivät jaksa lukea pitkiä raapustuksia vaan haluavat mielellään vierailla kuva painotteisissa blogeissa. Noh tämä postaus on kaikkea muuta. Pilkkusääntöjen unohtaminen ja yhdyssanavirheiden tekeminen on syntiä somessa. Noh, noh. Ei se elämä siihen lopu. Muiden blogeja lukiessani kiinnitän enemmän huomiota siihen kiinnostaako aihe minua vai ei.

Helsinki on my mind...


Korkeasaaren reissun jälkeen olen potenut melkoista Helsinki ikävää. Varmasti moni muisto on kultautunut tässä vuosien varrella, mutta osa on vielä ihan aitoja. Eniten kaipaan merituulta. Ihanan viilentävän puhurin pyyhkäistessä ohi on vaikea olla ahdistunut. Kesät tuntuivat sujuvan kaupungissa jotenkin vaivattomammin. On toki totta, että omakotitalo pihoineen teettää enemmän töitä, mutta tarkoitan vielä jotakin muuta. Hyvillä keleillä meillä oli aina tapana töiden jälkeen suunnata Alepaan ostamaan hassuja eväitä ja istua puistossa aina siihen asti kunnes aurinko meni menojaan. Kotosalla näkee pihassa vain hampsuttavat rikkaruohot ja remontin jäljet. Eihän se tietysti ole ihan, niin yksinkertaista. Toisinaan on vain kiva tehdä siitä mielessään simppeliä tyyliin: maalla on työleiri ja kaupungissa vapaus. Kiistaton totuus on kuitenkin se, että olimme enemmän yhdessä perheenä Helsingissä.

Elämä heittelee. Olisi hienoa, jos voisi aina tehdä jokaisen päätöksen harkiten ja ratkaisujen kauaskantoiset seuraukset huomioiden. Me emme vain näe kovin kauas ja kenties, niin on toisinaan hyväkin. Moni hieno asia jäisi varmasti elämänketjusta pois, jos laskisimme kaiken varman päälle. Siltikin on myönnettävä, että meitä ihmisiä on paria eri typpiä: huolettomia, suunnitelmallisia, varmoja ja haparoivia. Itse taidan lukeutua tuohon viimeiseen lokeroon. Aina pitää lyödä päätä seinään ja tehdä ensin kaikki väärät ratkaisut ja sitten polvet ruvella todeta, että nyt mä tiedän mitä mä haluan ja se ei ole tätä mitä nyt on. Kuten jo sanoin: yksinkertaistan nyt ihan rutosti. Asioihin on yleensä liitoksissa, niin monta kerrosta ja ihmistä.

Tasoituksen vuoksi on nyt kirjattava tähän mistä pidän maalla asumisessa: oman pihan möyhiminen, koiruuksilla enemmän tilaa ja ulkoaitaus, oma talo, sukulaiset, metsäretket ja veneily. Perään täytyy todeta, että nykyinen energian puute syö iloa tuosta pihan laittamisesta eli pihalla ei siis tapahdu mitään. Olen saanut lahjaksi Viherpiha- lehden, joka on täynnä inspiroivia kuvia. Selailen jokaisen numeron tarkkaan ja sitten masennun täysin, katsoessani ulos ikkunasta. Oma piha ei oikein nyt ole siinä kuosissa, kun lehden pihat ja en jaksa tehdä mitään asialle. Voi nyt syyttää tästä syvällisestä postauksesta hormoneja (joiden piikkiin menee vielä paljon tulevina kuukausina). 

Mökkeilyä ja Polaroid tunnelmia





Vihdoinkin loppuviikosta meidän porukka pakattiin autoon tavaroineen ja suuntana oli Keski-Suomi ja kauniit järvimaisemat. Superhelteiden jälkeen oli mahtavaa pulahtaa viileään veteen uiskentelemaan. Sää suosi ja sadetta ei paljon näkynyt. Täytynee kyllä myöntää, että mökkeily toimeliaan tytön kanssa on pienoisesti erilaista, kun joskus silloin miehen kanssa kahdestaan. Laiskoista päivistä on jäljellä enää kaukainen muisto. Elämä on nyt tyystin erilaista. Itse olen ottanut tämän uuden elämänvaiheen kyllä ihan ilolla vastaan. Olemme mieheni kanssa löytäneet yhteisen huumorin kiristävissä tilanteissa ja elämä on alkanut näyttäytyä ihan eri valossa. Oma asenne ratkaisee paljon. Uhmaikäisen kanssa parasta on nauraa silloin, kun hommat menevät ihan överiksi ja koirakin räksyttää jaloissa. Kohta tähän vielä  syntyy uusi vauva  joukkoa täydentämään omalla huudollaan. Juuri nyt nauran ääneen. Lähes jokaisessa tilanteessa on omat koomiset piirteensä, josta saa revittyä vähintään sarkastista huumoria. 

Mökkeily oli siis varsin mukavaa ja erilaista taas pitkän tauon jälkeen. Parasta oli se, että kotoinen arki katkesi ja päästiin kaikki talosta muualle aloittamaan isännän loma. Tyttö intoutui kalastuksesta ja jaksoi ihmeen kauan töllöttää kohon liikkeitä vedessä. Toki mukana oli kassillinen puuhaa tarrakirjasta muovailuvahaan! Ruoka oli hyvää ja sehän on tärkeintä mökkeillessä. Tyttö ei suostunut mökillä saunaan lähtemään, vaikka kuinka yritimme. Lopulta me aikuiset saimme yksitellen omat rauhalliset saunahetkemme. Oli aivan ihanaa olla yksin saunan lämmössä ja pulahtaa viileään veteen. Ei sitä ihminen paljon tarvitse tunteakseen sisäistä rauhaa. Suomalainen mökkimaisema järvineen, luonnonäänet ja puukiukaan tuoksu ja tiukat löylyt. 

Teneriffa ja Rakas Berliini


Viime reissusta Teneriffalle (vol 2) on kulunut nyt reilu vuosi. Tytön kanssa oli melkoisen erilaista matkustaa. Reissu meni kuitenkin todella hyvin.Tyttö jaksaa yllättää tiukoissa paikoissa. Hih. Päästiin koko perhe ihailemaan Teidelle maisemia. Edellisenä vuonna jouduin jäämään pois retkeltä. Maisemat olivat kyllä huikeat. Seuraavalla kerralla menen kyllä huipulle. Kaikissa muissa matkakuvissa on koko suku edustettuna, joten en nyt niitä päivitä.

Saksan reissusta purin kuvat koneelle vasta pari päivää sitten. Matka oli yksi parhaimmista ikinä. Reissusta on nyt kaksi vuotta ja vieläkin on kutina, että takaisin Berliiniin on päästävä. Haluaisin ehdottomasti viedä sinne mieheni ja kesällä tietysti. Vuokrattaisiin yhdessä polkupyörät. Berliini vei sydämeni. Kaupungin historia oli niin kouriintuvasti läsnä joka paikassa. Ison kaupungin sydämessä on paljon autioita tontteja muistona pommituksista ja ulkoilmamuseoita kertomassa Berliinin muurin rakentamisesta, sekä holokaustin muistomerkkejä. Suuret kansanpuistot olivat täynnä ulkoilevia ihmisiä. Kivoja pieniä kahviloita ja putiikkeja, sekä kirpputoreja.







Pienen kaapin tuunausta


Parempi kamera on pakattu laitokselle mukaan tulevaan kassiin (vauvan kuvaamista varten) ja en löydä vanhan kameran piuhaa mistään. Tällä hetkellä en saa teille laitettua kuvia remontin edistymisestä. Täytyy tyytyä kertomaan teille missä mennään näin pikakelauksella. Keittiön valmiiksi saaminen oli ehdottomasti remontin kovin juttu. Keittiö sijaitsee, niin keskeisellä paikalla talossa, että sen vaikutus yleisilmeeseen on ollut melkoinen. On ollut ihanaa tulla sateisena ja harmaana aamuna keittelemään aamukahveja, kun keittiön seinissä paistaa aurinko. Oli aivan ihanaa heittää hyvästit tummille keittiönkaapeille. Nyt ilme on valoisa ja raikas.

Keitttiöremontin ohella olemme jatkaneet myös pihan työstämistä. Olemme myös entisöinneet muutamia huonekaluja yhteistyössä mieheni kanssa. Vanha liinavaatekaappi toimittaa nyt uudistettuna astiakaapin virkaa keittiössä ja sopii huoneeseen hienosti. Verhoilin myös peilipöydän rahin siten, että se sopii nyt makuuhuoneen hentoihin tapetteihin. Verhoja on tullut myös lyhennettyä ja ripustettua. Tänään kotiin saapui uusi iso keittiönpöytä, johon mahtuu enemmän vieraita istumaan. Helsingissä vieraita kävi harvakseltaan, mutta nyt tilanne on toinen.  

Tietysti olemme laittaneet myös vauvan huonetta kuntoon. Olemme tehneet pieniä hankintoja kirpputorilta ja minä olen ommellut vuodevaatteita pinnasänkyyn. Mietimme vielä, kuinka saamme riipputuolin turvallisesti kiinnitettyä kattoon. Pieni seinähylly on myös hakusessa. Olen katsellut kahta erilaista valaisinta huoneeseen, mutta saattaa olla, että tyydyn jo olemassa oleviin pieniin pöytälamppuihin Mokon varjostimilla.  Tässä odotellaan kärsivällisesti ja kärsimättömästi, koska vauva haluaisi tulla maailmaan. Kaikki alkaisi olla valmista.

Jos jonkinlaisia hortonomeja





Lämmintä on riittänyt. Pihamaalla käännetään äidin kanssa kukkapenkkejä,  jotka sisältävät lähinnä pelkkää rikkaruohoa. Työ on hidasta ja hikistä. Ihanaa nähdä miten piha muuttaa muotoaan ja ties kuinka pitkästä aikaa sitä hoidetaan rakkaudella. Kasveista ja puutarhanhoidosta en tiedä juuri mitään, mutta täytyy vain uskaltaa. Tekemällä sitä oppii.
Kuvasta hieman erottuu vanha piha-allas, joka oli ensin tarkoitus täyttää kivillä. Pihaa tarkkailtuani on käynyt ilmi, että linnut käyvät siinä päivittäin kylpemässä. Kylpemistä on melkoisen hauska katsella. Altaan osalta on siis luvassa kunnon putsaus ja pieniä kiviä altaan pohjalle. Vesipumppu olisi kiva myös.

Istutushommia: Dahlioita, ruiskaunokkia, tilliä, ruohosipulia ja persiljaa. Katsotaan miten käy. Ruukkuihin käytiin viikonloppuna hakemaasa edesmenneen pappani suosikkia samettikukkia. Mukaan tarttui myös puutarhapöytä. Päästään vihdoin syömään grilliherkkuja ulkosalla. Koiruudet ovat saaneet tarhan ja hieno tarha se onkin! Luulen, että ovat tyytyväisiä. Entiset kaupunkilaiset.

Kuulumisia ja ajatuksia


Mietin tässä juuri yksi päivä, että blogin kirjoittaminen on varmasti minun pitkäaikaisin harrastukseni ikinä. Aloittaessani en edes uskaltanut ajatella homman kantavan tänne asti. Tästä pienestä kirjoittelusta ja kuvien jakamisesta on tullut yllättävän tärkeää. Oma ikkunani maailmaan. Enimmäkseen kirjoitan itselleni, mutta joskus ajattelen, että kenties joku tuolla jossakin lukee näitä raapustuksia sittenkin. Moni aloittaa blogin kirjoittamisen äitiyslomalla. Se tuskin on sattumaa. Tässä harrastuksessa saa tuuletella tunteitaan tai keskittyä johonkin kauniiseen yksityiskohtaan ohikiitävässä hetkessä.

Palatakseni arkeen. Koti on edelleen remontissa. Kaikki huoneet ja huonekalut tuntuvat olevan paketissa. Vajaan viikon päästä talossa käynnistyy se suurin myllerrys, kun keittiö remontoidaan. Tämän viikonlopun asialistalla on ollut Martin ja Maunon koiratarhan rakentaminen pihamaalle. Ihanaa ajatella, että koirat saavat kohta olla ihan vapaasti omassa paikassaan. Leikkitilaa on oikein mukavasti. Masu alkaa jo hidastaa menoa ja lepoa huomaa tarvitsevansa paljon enemmän kuin ennen. Hieman harmittaa pysyä poissa remonttihommista. Ennen olisin huiskinut mukana menossa, mutta nyt vastaan vain muonituksesta. Pikkuisen masuvauvan eteen yritän tehdä asioita. Lähinnä hankkia kaiken tarvittavan ajoissa. Juuri eilen tilasin pienoisesti vaatteita. Toivon saavani vauvan huoneen valmiiksi tässä lähipäivinä. Mieli varmasti sitten hieman rauhoittuu ja voin keskittyä viimeisten viikkojen odotukseen. On ollut todella rauhaton olo kaiken kanssa. Ehtiikö kaiken laittaa valmiiksi uutta tulokasta varten. Aika on mennyt niin nopeasti. Ajatella. Kohta se elämä mullistuu aika isosti. Ei sitä varmasti voi oikein etukäteen edes hahmottaa kunnolla.