torstai 15. lokakuuta 2015

DIY- avaimenperä / riipus


Siivoilin vintin työpisteellä edellisen projektin sotkuja ja käsiini osui rikkinäinen taskukello. Ajattelin heti, että siinä sitä on kaunis kapistus. Kyseessä ei ole mikään suvun perintökalleus, joten uskalsin lähteä tekemään pientä tuunausta. Avasin kellon ja poistin koneiston. Koristelin vanhan kellotaulun tapetilla ja paljeteilla. Sujautin sisään pienen maskotin ja taustaksi leikkasin reippaan värisen kangaspalan. Sitten vain kellon takakansi paikoilleen. Tietysti piti vielä laittaa somat satiininauhat rusetille ja liimata pikaliimalla pieni muratinlehti koristamaan kelloa. Kiinnitin avaimenperään vanhan liinavaatekaapin avaimen. 

Avaimenperästä voisi helposti muokata myös riipuksen. Kellon kanssa sopisi kauniisti yhteen lasihelmet. Kellon sisään voisi laittaa myös valokuvan.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Freeze the time


Olen onnellinen siitä, että on jokin aika minne paeta. Nykymenon alkaessa ahdistaa voin sukeltaa hetkeksi vanhoihin muistoihin. Aikaan kun lapsuudenkotiini saapui Atari ja VHS-nauhuri. Saa muistella pitkältä tuntuneita kesälomia, jolloin pyöräiltiin kavereiden kanssa pitkin raittia, pelattiin tennistä ja käytiin uimassa. Soiteltiin toisillemme lankapuhelimilla ja saatiin valitusta turhasta juoruamisesta. Istuttiin laiturilla jalat viileässsä vedessä. Syksyisin ostettiin kouluun uudet reput ja penaalit. Kannettiin kirjastosta kotiin roskaromaaneja ja samalla käynnillä kuunneltiin uusimmat LP-levyt. Kotona nauhoitettiin biisejä radiosta kasetille. Vähän myöhemmin kuvaan tuli mukaan Nuokun discot ja Beverly hills 90210.

Meillä oli oma tiivis pieni kaveriporukka. Vasta lukiossa alkoi pikku hiljaa tulla rakoa ystävyyteen, mutta vielä kuljettiin samoja polkuja. Juhlittiin kotibileissä ja keksittiin älyttömiä tempauksia, mutta ei koskaan oltu ns. pahanteossa. Oli pienoista ahdistusta valintojen tekemisestä. Kaikki tuntui tulevan eteen niin nopeasti. Kaiken keskelle mahtui sydänsuruja, autolla rimpan heittämistä (älytöntä hommaa) ja YES monen CD:n vaihtaja. Joskus joku biisi vie suoraan takaisin noihin hetkiin.

Opiskelut veivät meidät ystävykset lopulta eri kaupunkeihin ja välimatkaa tuli myös muuten. Meni vuosia ja porukka valmistui, eli hurjia menovuosia, meni naimisiin ja teki lapsia. Ja nyt ilokseni olen saanut elämääni takaisin yhden vanhoista ystävistäni. Vaikka olemme vuosien varrella muuttuneet ja emme pääse näkemään kovinkaan usein, niin silti yhteys on säilynyt. Lapsuus- ja nuoruusvuodet ovat jättäneet jälkensä. Yhä minusta tuntuu, että bestis tuntee minut paremmin kuin moni muu tässä maailmassa. Nyt me olemme molemmat äitejä. Huikeeta. Ostetaan kausikukkasia kukkaruukkuihin. Me kaksi tyttöä, jotka keinuivat yhdessä kerrostalon takapihalla. Nyt meidän omat tytöt leikkivät keskenään.

Me koostutaan monenlaisista palasista. Me kasvetaan, vakavoidutaan ja syvällä sisällämme me kannetaan muistoja. Muistoja ensisuudelmista ja sydänsuruista, epäonnistumisista ja riemun kiljahduksista. Ajan kuluminen on välillä hämmentävää. Kasvot peilissä muuttuu, varteen kertyy arpia ja sydän viisastuu. Aika antaa tervetullutta perspektiiviä. Sitä suhtautuu itseensä lempeämmin. Hymähtää. Elämään tulee harmaan sävyjä. Ehdottomuus kaikkoaa. Ei enää suostu elämään niin ahtaasti. Tähän postaukseen sopii hienosti vintiltä tekemäni löytö. Kaksi filmirullaa, jotka olin unohtanut vuosiksi purkkiin. En yhtään tiedä mitä kuvia teetätyksessä paljastuu. Täysi arvoitus. Kädessäni on kaksi aikakapselia. Oi, sitä aikaa ennen digikameroita ja kaikkea tätä hienoa hömppää ja risuaitoja.

torstai 8. lokakuuta 2015

Kohti elämää


Etsiminen ei tunnu loppuvan.
Se vain jalostuu ja punoo hentoja säikeitään.
Tekee samalla
tutuista kuvioista äkkiä monimutkaisia.

Aina on uutta löydettävää.
Kasa avoimia kysymyksiä
sekoittamassa päätä.

Huomaan, että
löydän itseni alusta.

Olinko viisaampi nuorempana.
Oivalsinko vahvuuteni paremmin.
Uskalsin silloin unelmoida rohkeammin,
mutta en uskonut itseeni tarpeeksi.

Olisiko rohkeus nyt kanssani?
Vai pettääkö se heti seuraavassa mutkassa.
Osaan minä jotakin.

Kohti elämää.
Se on tuolla jossakin.
Se tulisieluinen tyttö tiesi sittenkin elämästä jotakin.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Kuntoon ja kauniiksi synnytyksen jälkeen - Ulos kuoresta!!


Takana on pitkä matka. Tuosta syksyisestä kuvasta on siis vierähtänyt vuosi. Tasan vuosi sitten julkaisin ensimmäisen kuvan itsestäni blogissa. Se oli aika iso juttu. Kynnys oli valtaisa. Olin siinä vaiheessa kirjoittanut blogia jo monta vuotta. Tuntui, että oli aika mennä eteenpäin. Päättää kirjoitanko ikuisesti yksinäni komerossa vai astunko rohkeasti esiin. Kasvojen antaminen blogille tuntui hyvälle. Oudolle, mutta hyvälle. MiruMaru löysi tiensä Kaksplussan blogiyhteisöön ja minä aloin kasvaa ja kehittyä kirjoittajana.

Helmikuussa aloitin kirjoittamaan postaussarjaa Kuntoon ja kauniiksi synnytyksen jälkeen. Tein sen oikeastaan siitä syystä, että halusin pitää itsestäni parempaa huolta. Postaukset auttoivat minua asettamaan itselleni pieniä tavoitteita ja muutenkin pitivät mielen virkeänä. Olisin oikeastaan voinut laittaa jokaiseen postaukseen vuoden varrella tuon K&KSJ etuliitteen, koska jokainen postaus on auttanut minua pysymään polulla.

Miten kaikki sitten nivoutuu yhteen? Vuoden varrella minusta on otettu blogiin kourallinen kuvia. Moni varmasti hieman naurahtaa blogien asukuville ja muulle hömpälle, mutta minä näen niissä syvemmän merkityksen. Kuvat kertovat sanoja enemmän. Minä näen näissä muutamissa kuvissa tytön, joka tulee vihdoin ulos kuorestaan. Matka on ollut pitkä, mutta se on kannattanut tehdä.




Vuoden aikana olen saanut kokea monta huippujuttua. Bloggaaminen on avannut monia ovia ja mahdollisuuksia. Välillä kaiken pyörityksen keskellä olen tuntenut oloni hieman hämmentyneeksi.


Viimein vapautuneena. Katse rohkeasti kohti kameraa. Hymy. Tässä minä olen ja pidän itsestäni. Kahden lapsen kotiäiti ja perhebloggari.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Olisinko voinut tehdä toisin?


Kysymys on pyörinyt päässäni pitkään. Välillä sitä katselee omaa elämäänsä ulkopuolisen silmin. Miettii omia valintojaan. Olen kuulunut siihen joukkoon joiden elämä on soljunut eteenpäin aika vaivatta tai oikeampi sana olisi varmasti suoraviivaisesti. En toki ole välttynyt elämän kriiseiltä, mutta tietyt peruspalikat ovat olleet koossa aika varhain. En varsinaisesti koe, että mitään olisi mennyt ohi tai elämättä. Näin on ollut ihan hyvä ja oikeastaan olen pitänyt itseäni melko onnekkaana. En hirveästi välitä suurista draamoista tai jännittävistä käänteistä.

Silti joskus minäkin mietin, että toiset tuntuvat ehtivän tekemään ja näkemään, niin paljon enemmän yhden elämän aikana. Ja varmasti minussakin on se puoli, joka janoaisi kokemuksia. En halua, että elämä on sitä kuuluisaa avaran luonnon katsomista. Haluaisin seikkailla, mutta en missään nimessä vaihtaisi taistelutoveria toiseen. Minulla on vieressä ihminen, jonka nurkkauksessa seison heittää elämä meidän eteen minkälaisen matsin tahansa. Me olemme samanlaisia ja niin erilaisia. 

Pitkän yhteisen taipaleen jälkeen ei ole ollenkaan itsestään selvää, että sitä vielä ajattelee toisesta, että tuon miehen minä haluan. Meillä taitaa olla hyvässä suhteessa eripuraa, taisteluja, jääräpäisyyttä, lämpöä ja ikävää toisen luo. Rehellisesti on kuitenkin sanottava, että välillä mieheni meinaa ärsyttää minut hengiltä.

Suurin ero meidän kahden välillä taitaa olla se tahti millä me tehdään asioita. Minä olen tehokas ja teen montaa asiaa samanaikaisesti ja mieheni on puolestaan todella hidas. Ärsyttävää. Hyvin mahdollista, että minun sinkoiluni taas ärsyttää miestäni. Minulla kulkee ajatuksetkin todella nopeasti. Saatan samanaikaisesti käydä miehen kanssa montaa eri keskustelua. Kysyä ja vastata itse. Välillä pitäisi pysähtyä kuuntelemaan toista enemmän.

Pitkään suhteeseen mahtuu myös erilaisia vaiheita ja juuri nyt me olemme menossa taas siellä yläkäyrillä. Pienet pomput ei juuri meitä hetkauta, mutta on tärkeää muistaa ne pienet sanat ja teot. Sanoa anteeksi silloin kun se on paikallaan, koskettaa ohimennen, hymyillä ja laittaa toiselle viesti kesken työpäivän. Ajattelen sinua. Olisinko voinut tehdä toisin? En usko. Siitä saakka, kun tapasimme muita ei enää ollut olemassakaan. Usein sanotaan, että elämästä ei tiedä. Ja tottahan se on. Ja kuitenkin meillä on aavistuksia. Uskoa ja toivoa. Itseemme ja toisiimme. Muistan yhä sen tunteen ja ajatuksen kun kohdattiin. Vahva ja väkevä tunne. Vieras ihminen joka tuntui kummallisen tutulle. Minä joka en koskaan osannut luottaa mihinkään. Heittäydyin tunteen varaan. Siinä, että voi sulkea silmänsä ja tuntea, että toinen on yhä vierellä on jotakin sanoinkuvaamattoman kaunista.

Mummi ja minä siivotaan!


Ihana syksy saa aikaan sen, että kodissakin haluaa tehdä pientä muutosta. Vaihdetaan verhoja ja muita tekstiilejä, kaivetaan kynttilöitä kaapeista ja tuodaan varpuja maljakkoon. Minä olen semmoinen hieman siivoushullu tapaus. Mielestäni on aivan mahdotonta tehdä tätä pientä kodinmuutosta ilman siivousta. Puunaan jokaisen paikan ja järjestän tavarat niille kuuluville paikoille ja vasta sitten on lupa laittaa ikkunoihin puhtaat uudet verhot, silittää tyynynpäälliset ja sytyttää kynttilät lyhtyihin ja juoda kupponen kuumaa kahvia viltin alle kääriytyneenä.

Koti on minulle se kaikista tärkein paikka. Suorastaan pyhä. Täällä minä rentoudun ja suljen muun maailman välillä kokonaan pois. Elän lasteni kanssa omassa suloisessa kuplassani. Olen melkoinen tavaran keräilijä, mutta kaikelle on oma paikkansa. Kodissani saa näkyä myös elämä. Tämä ei ole mikään näyttelytila. Täällä värit räiskyvät ja voi upottautua istumaan riipputuoliin. Rakastan leikkokukkasia, viherkasveja ja kynttilöitä.

Siivous siinä missä muutkin tärkeät jutut opitaan syntymäkodissa. Kaikki sukuni naiset ovat kovia siivoamaan ja niin olen minäkin. Kodin tuoksut ovat tärkeä asia. Rakastan sitä, kun koti tuoksuu puhtaalle pyykille. Valitsen tarkkaan myös tuotteet millä kotiani siivoan. Kotimaiset Mummi ja minä -pesuaineet tuoksuvat ihanalle! On ilo siivota, kun koti tuoksuu polkkakarkille, sitruunasoodalle tai mansikkamarengille. Ajattele jos kodissasi räjähtäisi iloinen lakritsipommi? Kotimaisuus on aina hyvä juttu, mutta tämän lisäksi Mummi ja minä -pesuaineet ovat ekologisia ja turvallisia! Ja mikä parasta yhtään tuotteissa käytettävistä raaka-aineista ei ole testattu eläinkokeilla!! Minuun vetoaa myös tuotteiden hauska ulkonäkö. Siivoussuihkeet, astianpesuaineet, yleispesuaineet ja käsienpesunesteet pitää ilolla esillä sillä ne sulostuttavat keittiötä. Hyvinvoinnin tavaratalosta voi kätevästi tilata näitä söpöläisiä.




Siivotaan ja kahvitellaan. Nautitaan palanen mummon omenapiirakkaa.

1 Kananmuna
0,5 dl sokeria
100g voita
2 dl vehnäjauhoja
0,5 tl leivinjauhetta
0,5 tl vaniliinisokeria

Noin 3 kpl omenoita
2 rkl sokeria
0,5 tl kanelia
Hasselpähkinärouhetta

Sekoita rasva ja sokeri tasaiseksi. Lisää muna. Sekoita leivinjauhe jauhojen joukkoon ja lisää taikinaan. Painele taikina jauhotetuin käsin piirakkavuokaan. Lisää täyte. Paista 175 asteessa uunin alaosassa 30 min. Tarjoa lämpimänä jäätelön tai kermavaahdon kera.

Yhteistyössä Always somewhere else & Mummi ja minä

torstai 1. lokakuuta 2015

Elämän suunta. Visio.


Viikonloppuna ja nyt vielä viikollakin olen kuumeisesti työstänyt erästä projektia loppuun. Tänään aamulla homma oli vihdoin ohi ja valmis. Huokaisu. Tunsin pienoista ylpeyttä itsestäni. Tässä kamalan hässäkän keskellä olin pystynyt keskittymään johonkin asiaan. Yön yksinäisinä tunteina rakentanut jotakin pala palalta. Yhdistelmä suunnitelmallisuutta ja puhdasta intuitiota. Toisinaan sitä hämmästyy mihin kaikkeen sitä pystyy ja venyy. Vintissä omalla työpisteelläni olin kuukausien ajan raapinut päätäni, ratkaissut pulmia, kokeillut ja erehtynyt ja kokeillut taas. Ja lopulta onnistunut. Luonut jotakin tyhjästä. Voin todella sanoa, että kuljettu matka on kaikista tärkein ja arvokkain. Tänään aamulla pakkasin tuotokseni pakettiin ja laitoin sen matkaan. Olin helpottunut. Tunsin pitkästä aikaa tyytyväisyyttä itseeni.

Laitoin projektiin paljon sydäntä. Voi olla, että ulkopuoliset silmät eivät havaitse niitä hentoja säikeitä, joita olen työhöni laittanut ja se ei ole oikeastaan edes tärkeää. Minä tiedän mitä on tehty ja miksi ja vain se on nyt tärkeää. Oikeastaan yllätyin sitä miten syvälle projektin viimeinen vaihe meni. Se tuntui kokoavan nippuun todella monta vuotta elämästäni. Koko työ sai minut miettimään sitä miten hahmotan elämää. Onko minulla ollut jokin suunnitelma vai olenko vain ajelehtinut eteenpäin. Varmasti molempia. Viimeisen kahden vuoden aikana olen selvästi aktivoitunut miettimään enemmän sitä mitä elämältäni haluan ja se on näkynyt myös blogin puolella. Olen kuitenkin aina työstänyt unelmiani. Ennen blogia minulla oli tapana kuvittaa unelmani ja haaveeni. Kokosin vanhoihin kirjoihin merkityksellisiä kuvia, sanoja ja lauseita. Koristelin sivuja...

Viikonloppuna selailin yhtä vanhoista "kuvakirjoistani" ja hymyilin nähdessäni lehdestä leikatun kuvan rintamamiestalosta ja omenapuista. Kirjasta löytyi myös kuva ränsistyneestä navetasta ja värikkäästä skootterista. Oli kartta ja matkustus haaveita. Kuva naisesta ja vanhasta Singer ompelukoneesta ja paljon muuta. Mietin miten tärkeää on tehdä unelmat ja haaveet näkyviksi. On jotakin mitä kohti mennä askel kerrallaan. Ja miten tärkeitä unelmat ovatkaan? Älkää ikinä lakatko unelmoimasta. Mieti mitä haluat ja mitä osaat. Ryhdy toimeen ja tee siitä totta. Ja matkallakin voi olla hauskaa. Ja mitä sitten, jos asiat eivät mene kuten olit ajatellut? Elämässä on aina olemassa X-tekijä ja sehän tästä kaikesta tekee niin mielenkiintoista.