Kysymys on pyörinyt päässäni pitkään. Välillä sitä katselee omaa elämäänsä ulkopuolisen silmin. Miettii omia valintojaan. Olen kuulunut siihen joukkoon joiden elämä on soljunut eteenpäin aika vaivatta tai oikeampi sana olisi varmasti suoraviivaisesti. En toki ole välttynyt elämän kriiseiltä, mutta tietyt peruspalikat ovat olleet koossa aika varhain. En varsinaisesti koe, että mitään olisi mennyt ohi tai elämättä. Näin on ollut ihan hyvä ja oikeastaan olen pitänyt itseäni melko onnekkaana. En hirveästi välitä suurista draamoista tai jännittävistä käänteistä.
Silti joskus minäkin mietin, että toiset tuntuvat ehtivän tekemään ja näkemään, niin paljon enemmän yhden elämän aikana. Ja varmasti minussakin on se puoli, joka janoaisi kokemuksia. En halua, että elämä on sitä kuuluisaa avaran luonnon katsomista. Haluaisin seikkailla, mutta en missään nimessä vaihtaisi taistelutoveria toiseen. Minulla on vieressä ihminen, jonka nurkkauksessa seison heittää elämä meidän eteen minkälaisen matsin tahansa. Me olemme samanlaisia ja niin erilaisia.
Pitkän yhteisen taipaleen jälkeen ei ole ollenkaan itsestään selvää, että sitä vielä ajattelee toisesta, että tuon miehen minä haluan. Meillä taitaa olla hyvässä suhteessa eripuraa, taisteluja, jääräpäisyyttä, lämpöä ja ikävää toisen luo. Rehellisesti on kuitenkin sanottava, että välillä mieheni meinaa ärsyttää minut hengiltä.
Suurin ero meidän kahden välillä taitaa olla se tahti millä me tehdään asioita. Minä olen tehokas ja teen montaa asiaa samanaikaisesti ja mieheni on puolestaan todella hidas. Ärsyttävää. Hyvin mahdollista, että minun sinkoiluni taas ärsyttää miestäni. Minulla kulkee ajatuksetkin todella nopeasti. Saatan samanaikaisesti käydä miehen kanssa montaa eri keskustelua. Kysyä ja vastata itse. Välillä pitäisi pysähtyä kuuntelemaan toista enemmän.
Pitkään suhteeseen mahtuu myös erilaisia vaiheita ja juuri nyt me olemme menossa taas siellä yläkäyrillä. Pienet pomput ei juuri meitä hetkauta, mutta on tärkeää muistaa ne pienet sanat ja teot. Sanoa anteeksi silloin kun se on paikallaan, koskettaa ohimennen, hymyillä ja laittaa toiselle viesti kesken työpäivän. Ajattelen sinua. Olisinko voinut tehdä toisin? En usko. Siitä saakka, kun tapasimme muita ei enää ollut olemassakaan. Usein sanotaan, että elämästä ei tiedä. Ja tottahan se on. Ja kuitenkin meillä on aavistuksia. Uskoa ja toivoa. Itseemme ja toisiimme. Muistan yhä sen tunteen ja ajatuksen kun kohdattiin. Vahva ja väkevä tunne. Vieras ihminen joka tuntui kummallisen tutulle. Minä joka en koskaan osannut luottaa mihinkään. Heittäydyin tunteen varaan. Siinä, että voi sulkea silmänsä ja tuntea, että toinen on yhä vierellä on jotakin sanoinkuvaamattoman kaunista.
