Tyttö lähtee ja äiti jää...

Eilen tuli koettua jonkinlainen virstanpylväs. Pieni tyttö kapusi mummon autoon ja lähti itsekseen mummolaan muutamaksi tunniksi ja äiti jäi vilkuttamaan kotipihaan. Toki tyttö on mummolassa aikaa viettänyt ihan ominpäin ennenkin, mutta olemme aina itse vieneet. Tuntui jotenkin orvolle jäädä yksin pihaan vilkuttamaan. Onneksi masussa on seuraa. Mieli herkistyi ja kyynel tuli poskelle, kun ajattelin miten nopeasti tyttö on kasvanut ja kerhon aloitukseenkin on enää vajaa vuosi. Ajattelin pidänkö minä meistä kahdesta hanakammin kiinni ja tyttö olisi itse valmiimpi lähtemään maailmaan. Ihanasti hihkaisi äidille: " Älä huoli. Minä tulen takaisin".

Välillä sitä unelmoi, että saisi pienen hetken olla ihan rauhassa ja sitten, kun saa ei tiedä mitä tekisi itsensä kanssa. Katselen kelloa ja vilkuilen ikkunasta ulos. Omituista. Iltasella meidän talossa toisinaan kinastellaan nukuttamisesta, koska olisi joskus ihan kiva jäädä katsomaan jotakin sarjaa töllystä. Ja kuitenkin usein minä menen häätämään isän pois pinnasängyn viereltä ja käyn siihen itse viereen lepäämään. Tuntuu, että vasta sitten osaan rauhoittua. Olen kyllä tietoisesti tehnyt tilaa isälle ja ollut todella mielissäni siitä, että isällä ja tytöllä on ihan omia juttuja johon äiti ei kuulu. Kolmestaan on parasta ja hauskinta olla, mutta tänään tytön lähtiessä pihasta mietin olenko liian kiinni omassa lapsessani.

Omat kokemukset vaikuttavat hurjasti siihen millaisia vanhempia meistä tulee. Jokaisella on varmasti joku juttu mistä ajattelee, että: "Sitten, kun minulla on omia lapsia niin teen sen ja sen jutun ihan toisin". Minun kohdallani se on läsnäolo. Olen itse ollut pienestä paljon hoidossa ja itsekseni. En toki arvostele tai soimaa tästä omaa äitiäni vaan suhtaudun ymmärryksellä. Tiedän miksi asia oli niin ja moni muukin, mutta nyt itse äitinä ollessani arvostan korkealle sitä, että olen aidosti läsnä tytön elämässä. Olen valinnut itse kotiäitiyden ja en ole katunut sitä hetkeäkään. Tämä on hienoa aikaa ja toivoisin, että jokainen äiti ja isä voisi halutessaan tehdä saman valinnan. Raha kuitenkin pyörittää maailmaa melkoisesti ja sanelee monelle sen, miten asiat tulee hoitaa. Ja varmasti perheissä joissa molemmat vanhemmat ovat töissä on myös yhteistä aikaa ja läsnäoloa. Postauksen tarkoitus ei ole asetella mitään vastakkain. Kirjoittelen vain omia fiiliksiäni ja ne saa jakaa tai olla eri mieltä. Samalla tässä voisin lausua kiitokset miehelleni joka on tukenut valintaani ja mahdollistanut omalla puurtamisellaan sen, että voin olla kotona lapsemme kanssa.

Aika on kuitenkin rajallista ja sen ymmärtää, kun tyttö lähtee ilman äitiä omasta pihasta vaikkakin vain kohti mummolaa. Päiväkerhon alkaessa tämä pieni kupla särkyy ja oman lapsen elämään tulee uusia ihmisiä: lisää pieniä ystäviä ja kerhotäti joka on monelle lapselle melkoisen rakas. En voi olla ajattelematta, että joudun luopumaan jostakin, vaikka samalla varmasti on hurjan ylpeä siitä, että tyttö pärjää hienosti ja nauttii olostaan. Pieni potku masussa muistuttaa, että: " Hei minä olen tulossa täältä maailmaan ja sinun syliisi". Välillä se oikein räjähtää tajuntaan, että elämä on pian taas muuttumassa.