Minä pidän sinulle paikkaa ...

 

Kirjoitellaan päivän kuulumisia. Meillä on täällä ihan huikea keli. Pihapuut saavat tuulelta kyytiä, aurinko paistaa ja välillä pyryttää. Ulkona keli näyttää ihan minulta. Olen sekoitus sitä ja tätä. Kuopus tuhisee päikkäreitä ja esikoinen on pienenä potilaana. Kiikuttelen mehua ja niistän nenää. Yritän pitää potilaan tyytyväisenä. Toivoisin, että voisin vetää päälleni ulkotakin ja saappaat ja mennä pihamaalle seisomaan. Ihastelemaan luonnon suurta näytöstä, joka on luotu ihan minua varten. Seisoisin tuiskeessa ja antaisin tuulen tarttua kaulukseeni. Viedä murheeni etäämmäksi.

Elämä on todellakin ihmeellistä. Toisaalta se antaa, niin paljon ja toisaalta taas vie rankalla kädellä. Odottamattomat repäisyt kouristavat syvemmin. On sitten kyse ihmissuhteiden rikkoutumisesta tai läheisen ihmisen menettämisestä lopullisesti. Monille asioille elämässä on oma syklinsä. Minä olen aina ollut itsepäinen. En ole osannut luopua. Välillä olen pitänyt kiinni jostakin itsepintaisesti. Kuunnellut sydäntäni. En ole suostunut antamaan periksi (en tuumaakaan). Ja kerran se on todellakin ollut se ainoa ja oikea tapa.

Elämässä on kuitenkin riittämiin asioita, jotka tulee niellä mukisematta. Rimpuilu sydänverellä ei auta. Huomaan olevani tilanteessa, missä sydän ei suostu uskomaan. Minä pidän sinulle paikkaa. Ja sinä et enää tule. Suru on myös kaunista. Se on kunnioittamista. Minä muistan sinut.

Kaikki elämäni menetykset ovat muuttaneet minua peruuttamattomasti. Elämä muuntuu ja saa uusia muotoja. Kasvaminen tekee välillä kipeää. Ja kasvamistahan tapahtuu ihan jatkuvasti. Välillä isoina harppauksina ja välillä taas yksittäisten asioiden ymmärtämisen kautta. Pienten ilojen kautta löytää takaisin polulle. Tuuli, aurinko ja pieni tuiske. Hyvää viikonloppua kaikille! Hali. Kiitos, että jaksatte lukea ja vierailla blogissani, vaikka juuri nyt kirjoittelu on saanut hieman tummempia sävyjä. Kohti aurinkoa mennään jokaisella askeleella.