tiistai 3. toukokuuta 2016

KÄÄK - Olen aikuinen!


Olen nähnyt paljon unia viime aikoina. Monena yönä olen vieraillut tutuissa paikoissa. Nähnyt tuttuja kasvoja menneisyydestä. Nähnyt itsestäni unta lapsena ja nuorena. Unet tuntuvat niin todellisille. Ne ovat täynnä yksityiskohtia. Uneksin keltaisesta hirsihuvilasta pienen rinteen laella. Isoista omenapuista. Pihakaivosta. Pappani minulle tekemästä keinusta. Unessa näen kuinka auringonsäteet osuvat huvilan ikkunaan ja tuolille, jossa pappani aina istui. Näen mustat sähkökatkaisimet. Tiedän mitä tavaroita tuvan laatikostoissa säilytetään. Kiipeän rappusia pitkin vinttiin ja muistan varoa ampiaisenpesää. Kuvittelen kuinka isomummo Elviira kiikkuu vintille hylätyssä valkoisessa keinutuolissa.

Toisinaan näen unta itsestäni nuorena. Unessa me kaikki olemme vielä paikalla. Näen tutun ystävän kasvot. On kesäloma eikä meillä ole mitään tekemistä. Me vietämme vain aikaa yhdessä. Kaikki nauravat ja minä muiden mukana. Unissani on vilahtanut monta tärkeää ihmistä. Toisia heistä en ole tavannut kymmeniin vuosiin. Siksi tuntuukin melkoisen ihmeelliselle, että unessa tunnetilat ovat todella aidon tuntuisia. Kärsin uudelleen vanhoja sydänsuruja ja elän selvästi läpi kaikki elämäni kuohunnat. Luulen, että olen kasvanut aikuiseksi. Nyt se vihdoin on tapahtunut. Oma mielikin sen vihdoin ymmärtää ja siksi käy läpi mennyttä aikaa.

Yksi asia tuntuu jotenkin lohdulliselle. Asiat, jotka olivat minulle tärkeitä nuoruudessani ovat minulle yhä tärkeitä tänäkin päivänä. Muistot eivät ole muuttuneet naurettaviksi. Kenties se kertoo siitä, että olen suhtautunut elämään aina tietyllä vakavuudella. Olen toki ollut melkoinen sähikäinen, mutta aina täysin vilpitön tunteissani. Menneet vuodet ovat muuttaneet minua paljon, mutta yhä sydämessä on paikka nuoruuden ystäville. Moni rakkaus kirjoitettiin tuolloin tuuleen. Oli enemmän toiveita ja ajatuksia, kun varsinaisia sanoja tai tekoja. Elämäni on tässä ja nyt. En katso taaksepäin tai yritä nähdä seuraavan kulman taakse. Leikit hiekkalaatikolla ovat loppuneet, mutta seikkailu jatkuu vielä pitkään. Aika on kulunut kuin varkain. Jokaiselle hetkelle on nyt annettava kaikkensa.

"Take me to the place where you go 
Where nobody knows if it's night or day 
Please don't put your life in the hands 
Of a Rock'n Roll band Who'll throw it all away." 

- Oasis, Don't Look Back In Anger (1995)

10 kommenttia:

  1. Kaunis ja jollain tavalla pysäyttävä kirjoitus ♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitoksia Nea!! Minulle jäi jotenkin sellainen olo, että paljon jäi sanomatta. Välillä on todella vaikea löytää oikeita sanoja. Hyvää huomenta myös. Tästä se päivä taas alkaa.

      Poista
  2. Samaa mieltä Nean kanssa. Kirjoitat aina niin syvällisen kauniisti!! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Selina. Joskus olisi kiva osata kirjoittaa iloisia, rempseitä ja hei mitä kuuluu postauksia. Hih. Jokaisella tietysti on se oma tyylinsä. Hihii.

      Poista
  3. Ihana teksti. Toi itselle mieleen omia lapsuuden ja nuoremman iän muistoja. Itse en ole vielä varma, olenko aikuinen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jenni. Ihana kuulla, että muistot tulvivat mieleen. Niistä on hyvä ammentaa voimaa arkeen.

      Poista
  4. Hyvä, koskettava teksti taasen :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittelin eilen postausta koskien remonttia ja alku sujuikin ihan ilman tunteilua. Postauksen loppuun tuli kuitenkin taas aseteltua sanat melkoisen herkästi. Alan todellakin uskoa, että en osaa kirjoittaa iloisen rempseästi. Hih.

      Poista
  5. Sinulla on suunnattoman paljon sellaista kaunista herkkyyttä, ja kuvaat sitä niin hyvin sanoin. Kirjoituksiasi ei voi vain ohittaa olankohautuksella, vaan ne saavat aina aikaan tunteita ja ajatuksia. Sitä taitoa ei monella olekaan, olet ihana!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi sentään miten kaunis palaute! Lämmin kiitos sinulle! Hymy syttyi kyllä kasvoilleni. Todella. Joskus sitä miettii tätä koko bloggausta, joka on hämmentävästi samalla todella lähelle päästävää ja kovin julkista puuhaa. Ihan oma pieni maailmansa. Pelkään joskus sanonko liikaa tai liian vähän. Toivon kuitenkin, että joskus joku jossakin saisi kirjoituksistani tunteen, että ollaan tässä samassa veneessä yhdessä. Ja toki kirjoittaminen auttaa minua itseäni myös. Ympärillä on jatkuvasti kiire ja häly. On vaikea pysähtyä miettimään niitä elämän isoja juttuja. Ja nekin on mietittävä tai oma pää pakahtuu.

      Poista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.