tiistai 19. heinäkuuta 2016

Se puuttuva tunne...


Minä olen halunnut koko ikäni kuulua jonnekin. Olen halunnut sisälleni tunteen, että olen kotona. Tiedättekö sen fiiliksen mistä Anssi Kela laulaa biisissä Nummela? Jostakin syystä en ole pystynyt ikinä tavoittamaan sitä tunnetilaa. Se surettaa minua. Mieheni sanoo usein, että en ole ikinä läsnä nykyhetkessä. Minä olen aina jossakin muualla. On varmasti totta, että suuntaan aina eteenpäin. Yritän tavoittaa jotakin ja kauhon käsilläni tyhjää. Haluaisin pysähtyä paikoilleni. Haluaisin löytää sen paikan, joka on minua varten.

On totta, että karkaan aina välillä vanhaan kotikaupunkiini Helsinkiin. Mietin miltä siellä tuntuisi asua yhdessä lasten kanssa. Toisinaan olen aivan pallo hukassa sen suhteen, mitä elämältäni haluan. Ja jatkuvasti muistutan itseäni siitä, että minulla on perhe. Minulla ei ole oikeastaan varaa huonoihin ratkaisuihin. Mitä ikinä tulevaisuudessa teemmekin sen täytyy olla koko perheen parhaaksi. Luulisi, että sitä juurtuisi väkisinkin paikoilleen, kun ostaa oman talon. Käyttää aikaa talon remontoimiseen ja täyttää talon lapsilla. Varmasti minullakin oli toive, että se riittäisi. Elämä tulisi ja ravistaisi minusta pois kaikki turhat muutostarpeet.


Monesta on ihanaa olla paluumuuttaja. Esikoista odottaessani minäkin kaipasin kotiin. Harjulle isojen mäntyjen keskelle. Hyvin nopeasti kuitenkin muistin miksi täältä alunperin lähdin pois. Elämä tuntui olevan jossakin muualla. Niin kliseiseltä, kun se kuulostaakin elämäni ainut pysyvä asia on ollut muutos. Kenties minä pienoisesti pelkään, että en olisi missään pidemmän päälle onnellinen. Eihän sellainen elämäntapa, missä tavarat pakataan laatikoihin tasaisin väliajoin sovi lapsille. Vuoden päästä meillä alkaa esikoisen esikoulu ja silloin olisi hyvä olla asiat jo järjestyksessä. Missä me silloin olemme? Täällä vai jossakin muualla?


Koiran kanssa joskus myöhään harjulle me kiivetään
Ja sieltä käsin katsellaan nukkuvaa Nummelaa
Ja mä kelaan että kaikki taitaa olla kohdallaan
Mä taidan kuulua tänne... 
- Anssi Kela, Nummela


Elämäni rakkaat ihmiset ovat minun kotini. En halua olla levoton luonne, mutta voiko ihminen mitään syvimmälle olemukselleen? Löytyykö jostakin paikka, joka on tarkoitettu kodikseni? Vai ajelehdinko minä läpi elämän kiinnittymättä kunnolla mihinkään. Sydämeni sanoo, että tuolla jossakin on minun paikkani. Minun onnelinen paikkani auringossa.

18 kommenttia:

  1. Voi kuinka tuttuja ajatuksia <3 minäkin olen aina halunnut kuulua johonkin, mutta henkilötasolla. Olen kaivannut paikkaa, ystäväpiiriä tai työyhteisöä johon tunnen että kuulun. Nyt olen löytänyt sellaisen työyhteisön ja kaveriporukkakin alkaa kasvaa sellaiseksi, vielä on tosin matkaa siihen että oikeasti tunnen pystyväni olemaan täysin oma itseni ja että kuulun siihen. Asuinpaikoista en ole viihtynyt missään pari vuotta pidempään, kuin lapsuudenkodissa. Kaipaan edelleenkin sitä tunnetta, että nyt olen KOTONA. Olisi ihanaa löytää sellainen koti. En tiedä löydänkö koskaan, vai onko se sisäinen jatkuva kaipuu liikkua ja muuttua joka tulee vastaan. Vaikeita asioita. Tsemppiä sinullekin ja ajatuksillesi, toivottavasti löydät sen Oman paikan <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, että sinulla on kiva työyhteisö ja kaveriporukka, joka tuntuu omalle. Juuri tuota kodin kaipuuta minäkin tuskailen. Minäkin olen muuttanut paljon. Aina olen innolla jokaisen kodin pystyttänyt ja sitä rakentanut. Se tunne on vain jäänyt puuttumaan. Kiitos kommentistasi!

      Poista
  2. Kuulostaa tavallaan tutulta. Itselleni kasvoivat juuret sen myötä, kun aloitin meditaatiomuotoisen joogan (14 vuotta sitten). Välillä häröilen edelleen ja haahuilen mielessäni sinne tänne, mut meditaatio maadottaa mut aina paikoilleen. Terveellä tavalla. Ja tuo aina hyvin syvästi ymmärryksen siitä, että ne ulkoiset muutokset eivät useinkaan tuo sitä pysyvää tunnetta siitä, että nyt kaikki on hyvin. Nykyisin kotini on sisälläni ja se tunne tuo mut läsnäolevaksi myös. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä kaipaan konkreettista paikkaa. Olen ihan varma, että jossakin se todellinen koti minua odottaa. Meditaatioon taidan olla liian rauhaton. Ajatukset sinkoilevat sellaisella vauhdilla välillä, että hui. Kiva, että sinä olet löytänyt siitä itsellesi keinon, joka auttaa sinua. Minulla on aina jokin projekti menossa talon kanssa. Luulen, että se on minun tapani yrittää tehdä tästä paikasta kotia. Tunne on vielä kovin vajaa, mutta ehkä se syttyy vielä...En ole koskaan asunut näin pitkää aloillani.

      Poista
  3. Tutulta kuulostaa...ihan kuin itse 20v sitten. Ei riittänyt talo ja perhe kotipaikkakunnalla, johon muutimme Helsingistä.Ei riittänyt hyvä aviomies ja kotiäitiys, vaikka kaikki tulinkuin manulle illallinen.
    En tiedä mitä tapahtuintai mitä tein, mutta sisäinen rauha tuli sitten itsestään tai ainakaan en itse osannut asiaa nopeuttaa.Raskaita vuosia henkisesti, vaikka ulkoisesti kaikki olikin ok...elämä kantaa, on oltava itselle armollinen.Sieltä se rauha löytyy, omasta itsestään. Voimia.t Ulla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ulla kommentistasi! Tunnen kyllä suurta kiitollisuutta kaikesta siitä mitä minulle on suotu. Rauhattomuus johtuu varmasti jostakin juurettomuuden tunteesta. Kaipaan kotia jonka voisin kokea omakseni. Kovasti tätäkin kotia yritän rakentaa. Valjastaa tähän aikaa, energiaa ja tunnetta. Kaikki ei vain tunnu olevan juuri täällä kohdallaan. Se on harmillista varsinkin silloin, kun olisi se suuri halu asettua aloilleen. Aurinkoista viikkoa sinulle!!

      Poista
  4. Tutun kuuloista, että aina katse tulevassa, ei tässä hetkessä ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kyllä jo pitkään oivaltanut tämän minun heikkouteni. Yrittänyt hidastaa tahtia ja keskittyä nykyisyyteen. Silti saan aina itseni kiinni taas eteenpäin kurkottamisesta. Ehkä se on jotain sisään koodattua.

      Poista
  5. Tutun kuuloista, että aina katse tulevassa, ei tässä hetkessä ��

    VastaaPoista
  6. Hassua, samoja asioita oon miettinyt. Missä tuntuisi kodilta, eikä aina suunnittelisi jotain muuta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monta kertaa olen haaveillut siitä, että kannan muuttolaatikot tyhjään huoneeseen. Hymyilen ja elämä alkaa.

      Poista
  7. "Jokainen on oman onnensa seppä", sen olen saanut huomata. Olisin voinut jäädä murtuneena ja katkeroituneena vangiksi omaan kotiini, mutta päätin, etten halua sellaista elämää. Eikä läheisilleni (lue puolisolleni) ollut reilua tuta jatkuvaa katkeruuttani, hän kuitenkin mahdollistaa sen, että saan olla lasteni kanssa kotona. Kaikkialla saa taiottua elämää ympärilleen, jos on avoin ja valmis panostamaan ihmissuhteisiin. Monet paikkakunnat ovat täynnä seuraa kaipaavia ihmisiä, joista voi tulla sinun tukiverkkosi ..jos annat siihen mahdollisuuden. Ihania paikkoja, joissa viettää perheen ja ystävien kanssa aikaa. Lähde kotikaupungissasi liikkeelle (huom. bussimatkustaminen vaunujen kanssa ilmaista!). Onni ei löydy etsimällä, se on rakennettava itse. Nyt osaan olla jo onnellinen tässä hetkessä. Olen saanut enemmän, kuin edes ansaitsen. Onnea matkaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Olen samaa mieltä siitä, että jokainen tekee oman onnensa. Minäkin teen paljon sen eteen työtä, että elämäni on mielekästä. Postauksessa oli kyse siitä, että tuntuuko jokin paikka kodille ja omalle paikalle. En ole katkera. Olen hyvin kiitollinen elämäni pienistä asioista. Ja tukiverkko löytyy. En kaipaa elämääni enempää ihmisiä. Se mitä kukin sillä elämällä tarkoittaa on varmasti jokaiselle hieman eri asia. Ja voi olla, että ilmaisin itseäni huonosti postauksessa ja siitä sai jotenkin väärän kuvan. pahoitteluni. Hyvää kesän jatkoa sinulle.

      Poista
    2. Oi anteeksi. Olen seurannut pari kuukautta blogiasi ja samaistuin voimakkaasti tämän ja isin loma loppui postauksen tunnetiloihin. Ajattelin, että näiden fiilikset nivoutuisivat yhteen, mutta ilmeisesti näin ei siis ole :) Hyvää kesää sinullekin.

      Poista
    3. Voi sentään. Älä suotta pahoittele!! Joskus on vaikea kirjoittaa täysin auki mitä mielessä liikkuu. Postaukset ovat välillä kuin tuuleen kuiskattuja irtonaisia mietelmiä. Ja ihana kuulla, että olet löytänyt kirjoituksistani jotakin sellaista, mikä on sinua liikuttanut. Sehän se juttu blogin pitämisen takana on. Saa ojentaa kättä ja kulkea yhdessä tätä elämän matkaa teidän lukijoiden kanssa. Minulle tuo oman kodin paikka on melkoisessa elämän keskiössä juuri nyt. Ja sen takana on varmasti paljon suuria tunteita ja ajatuksia. Juurettomuuden tunne on jotakin sellaista mikä kumpuaa todella syvältä. En ole edes ihan varma, että onko se edes itselleni täysin auki selitettävissä. Lämpöinen kiitos sinulle kommentoinnista.

      Poista
    4. Kävin vielä lukemassa tuon Isin loma loppui postauksen. Kirjoitin siinä juurikin perheen isän ikävöimisestä. Miltä se arki tuntuu, kun rakas ihminen on poissa pitkän päivän. Näkökulma oli juurikin siinä. Ikävässä. Toki päiviin mahtuu paljon muutakin: leikkikavereita, vaunulenkkejä, pihamaalla puuhastelua ja oikeaa elämää.

      Poista
  8. Tuttua! Mulla viides maakunta ja yhdeksäs paikkakunta. Kirjoitan aiheesta usein blogissani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samojen teemojen kanssa siis painitaan. Joskus minä kyllä olen sitäkin mieltä, että vain kelaan liikaa. Teen suotta asioista itselleni vaikeita. Elän liikaa tunteella.

      Poista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.