Vappu oli ja meni. Olisin halunnut panostaa enemmän yhteiseen hassutteluun, mutta viikonloppu hurahti ohi jälleen kerran liian nopeasti. Tunnen pientä alakuloa. Toivoisin, että saisin päivään mahdutettua muutaman ylimääräisen tunnin. Käyttäisin ne lasten kanssa leikkien ja touhuten. Tarvitsisimme enemmän perheaikaa. Rauhallisia päiviä ilman ylimääräistä ohjelmaa. Tässä taitaa pienoisesti puhua nyt yövalvomiset. Eihän sitä toki voi ohittaa, että yöt ovat juuri nyt hieman repaleisia. Kyllähän se väistämättä näkyy monessa asiassa. Väsymyksen läpi katsottuna Vapun värit eivät näyttäneet tänä vuonna ihan, niin kirkkaille kuin yleensä. Ja toki sitä heti tuntee syyllisyyttä, jos ei ole kaikessa täydellisesti mukana.
Nyt täytyy keskittyä entistä enemmän pieniin iloihin. Päivät täyttyvät erilaisesta juoksemisesta. On jatkuva kiire, mutta en kuitenkaan tunnu saavan juuri mitään aikaan. Syöttöjen välissä juoksen taloa päästä päähän kanniskellen likapyykkiä, peittämässä sänkyjä ja keräämässä leluja. Toisella kädellä keitän makaronia, imuroin ja otan samalla vastaan keskimmäisen uhmaa. Otan ilolla vastaan jokaisen ylimääräisen pyhän kalenteriin ja sen myötä toisen aikuisen kotiin auttamaan lasten kanssa. Liian usein joudun vetoamaan kiireeseen, kun lapset haluaisivat äidin mukaan leikkiin. Tekisi mieli antaa sänkyjen olla peittämättä, jättää astianpesukone tyhjentämättä ja täyttämättä...listaa voisi jatkaa loputtomiin. Haluaisin vain olla perheeni kanssa. Pelata lautapelejä, lähteä metsäretkelle ja paistella lettuja. Ei kaipaa vieraita. Juuri nyt oma porukka riittää.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.