sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Huono startti vuodelle


Tässä tätä nyt tulee yhden postauksen verran. Rehellistä tilitystä. Skippaa postaus suosiolla, jos haluat säilyttää oman hyvän fiiliksen alkaneesta vuodesta. En totisesti halua lisätä kenenkään muun taakkaa avautumisellani. Olen siitä ennenkin kirjoittanut, miten vaikeaa minun on avautua tänne blogin puolelle negatiivisista jutuista. Pelkään, että postaus on yhtä ruikutusta. Ajattelen kuinka minun tulisi olla ennen kaikkea kiitollinen kaikesta hyvästä, mitä minulle on suotu. Oman pääni sisällä koen, että minulla ei ole oikeutta pahaan oloon. Teen tässä vain itsestäni turhaan numeroa. Suu suppuun vaan. Ja jos oma elämä tökkii, niin tee asialle jotakin. Tällä hetkellä en jaksa yhtään yrittää. En jaksa innostaa muita ja nähdä värejä ympärilläni. Olen hetkellisesti antanut periksi pyykkikasoille ja muille arjen ihmeellisyyksille.

Toki ymmärrän, että omat fiilikseni ovat pidemmän aikavälin tulos. Matka jouluun tuntui uuvuttavan pitkälle. Kaikki ne lukuisat pimeät illat, kun odotat lasten kanssa, että yhdet ajovalot vihdoinkin kääntyisi meidän kotipihaan päin. Odottaminen syö enemmän kuin mikään muu asia maailmassa. Kuinka sitä voi odottaa silloinkin, kun ei tiedä odottavansa. Lopulta tuntuu, että koko elämä on vain odottamista. Ennen joulua olimme mieheni kanssa vuorokauden poissa kotoa. Pieni tauko oli ihana, mutta näytti myös karusti sen, miten väsyneitä me molemmat olemme. Kuka muuten yöpyy Espoossa Sellon kupeessa, kun ei jaksa kävellä leffateatteriin, syömään ja kaupoille. Tuskin jaksoin edes istua leffateatterin tuolissa, vaikka se on lempipaikkani koko maailmassa. Minä halusin vain nukkumaan.

Joulu on aina ollut meidän perheessä iso juttu ja mielellämme olemme aina touhunneet kaikki hommat kuntoon. Suoriuduimme toki kaikesta tänäkin vuonna, mutta fiilis jäi hieman puolitiehen. Kerron nyt aivan rehellisesti, että meillä oli kaikki pyhät talossa sellainen metakka, että huh, huh. Perheen isommat lapset ottivat jatkuvalla syötöllä yhteen ja kuulosuojaimille olisi ollut käyttöä. Lapsilla oli nuhaa ja keskimmäinen kehitti jostakin hetkellisen mahataudin. Olimme suunnitelleet reipasta yhteistä ulkoilua lomapäiviin. Ei sitten mennyt suunnitelmien mukaan. Joulun tienoilla aloin  myös itse kärsiä päänsäryistä ja vaiva onkin tässä jatkunut ihan tähän päivään asti. Pieniä taukoja siellä täällä ja taas jomotus alkaa. Kuljen kotona aurinkolasit päässä. Koneella en sietäisi olla yhtään, mutta taistellaan nyt tämä postaus läpi.

Saattaa toki johtua myös särystä ja väsymyksestä, mutta mieleeni on hiipinyt epäillys ja masennus. Mitä jos tämä alkanut vuosi ei olekaan minun vuoteni. Mitä teen, jos asiat eivät loksahdakkaan paikoilleen. Hiipuuko toivoni. Haluaisin kovasti tilaisuuden olla paras versio itsestäni, mutta pelkään, että en saa siihen mahdollisuutta. Huomenna alkaa meillä todellinen arki ja edessä on taas taistelua ja vääntöä esikoisen kanssa aivan kaikesta. Herääminen on rankkaa, aamupala vääränlaista ja läksyjen teko tylsää. En varsinaisesti odota huomista. Tuleva viikko on jo etukäteen varsin syvältä. Siippakin viettää kaksi päivää koulutuksessa. Yksin siis kohti lasten kiukkuja ja arkista puurtamista. Näköpiirissä on pelkkää suorittamista. Ei mielekkäitä projekteja. Ainut asia, mikä jaksaa kiinnostaa on tabletin katsominen ja herkkujen syöminen lasten mentyä nukkumaan. Kevyesti menee, vaikka pulla sängyssä. Huokaisu.

2 kommenttia:

  1. Voi sinua ���� Paljon halauksia ja voimia jaksaa arkea, joka toisinaan potkee lujastikin päähän. Toivottavasti tämä vuosi toisi hyviäkin juttuja.

    VastaaPoista
  2. Kiitos ihana. Tämä onkin ensimmäinen vuosi, jolloin huonot fiilikset ja väsyminen kasautuu vuoden alkuun, jonka pitäisi olla uutta toivoa täynnä. Hetken minullakin oli todella toiveikas olo, mutta sitten...ei toki luovuteta, mutta välillä on hyvä ja terveellistä sanoa, että ei jaksa olla positiivinen.

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.