lauantai 6. kesäkuuta 2020

#slowmorning - Tekemisen pehmeys


Ette usko, miten vapautunut fiilis on tällä hetkellä blogin suhteen. Koko homma saa vihdoinkin mennä ihan omalla painollaan. En vaadi itseltäni enää älyttömiä suorituksia. Tähän pisteeseen on kuljettu pitkä tie. Blogi on aina edustanut minulla jotakin täysin omaa. Tekeminen on palkinnut monin eri tavoin. Vuosiin on silti mahtunut myös paljon niitä hetkiä, jolloin en olisi jaksanut tai pystynyt, mutta olen pakottanut itseni suoriutumaan. Pitkän päivän jälkeen saatoin kirjoitella blogia öisin, jotta pysyisin jossakin tahdissa. Oli kaikenlaisia typeriä minimissään kahdeksan postausta kuukaudessa tavoitteita. Kolmen lapsen kanssa sellainen tahti on aivan päätöntä, varsinkin kun kyseessä on harrastus. Kaikki sellainen on loistanut poissaolollaan jo pitkään ja olen siitä hyvilläni. 

Minulla on aina ollut vahva tarve kirjoittaa. Pukea tuntemuksiani sanoiksi. Ihmiselle joka on sosiaalisissa tilanteissa yllättävän ujo (vaikka kukaan minut tunteva ei koskaan sanoisi niin) ja muutenkin elämässään introvertti jonkinlainen purkukeino on melkein elinehto. Varmasti kirjoittaisin avoimemmin ja rehellisemmin monesta asiasta, jos blogini ei koskaan olisi noussut blogimerestä ja ottanut omaa paikkaansa. Olen ujo ja vetäytyvä myös somessa. Välillä minusta ja ajatuksistani voi saada paremmin kiinni ja saatan tulla jonkin asian kanssa ulos, mutta enimmäkseni pysyn hivenen etäällä. Saatan kertoa, että olen väsynyt, mutta en kerro mitä asioita väsymykseni takana piilee. Se on tapa suojella ihmisiä lähelläni ja tietysti myös minua itseäni. Osittain se johtuu myös siitä, että pelkään negatiivisuutta. En haluaisi jakaa sellaista eteenpäin, mikä voi viedä voimia toiselta.

Tekemisen painopiste on siirtynyt enemmän ja enemmän Instagramin suuntaan, jonka koen jostakin syystä itselleni helpommaksi tavaksi päivitellä juttuja. Blogi kuitenkin on ja pysyy. Täydellisten kuvakulmien aika on kuitenkin ohi. Riman asettaminen kovin ylhäälle, joka asiassa syö iloa tekemiseltä. Nautin yhä kaikesta pienestä ja ihanasta. Toivon kuitenkin, että kaikki te näkisitte, kuinka armollisuus ja pehmeys on laskeutunut kaiken tekemiseni ylle. Maitokahvimedia ei ole täydellinen. Minä en ole täydellinen. Epätäydellisyys on ihan ok. Tavoitteita saa toki olla ja hiljaisia toiveita, mutta elämä on tarkoitettu ennen kaikkea elettäväksi ja koettavaksi. En halua pyyhkäistä elämästäni jatkuvasti valtavaa määrä iloa pois sen vuoksi, että minun pitäisi suoriutua ja suoriutua.

Lopuksi haluan sanoa kiitos. Kiitos, että yhteisön ja blogin ympärillä on valtava määrä ihania ihmisiä. Olen aina kokenut, että kuljemme matkaa yhdessä. Elämän haasteet ovat usein yhteneväiset. Olen saanut teiltä kaikilta valtavasti tukea ja ihanaa kannustusta. Olette läsnä ilossa ja surussa. Te olette paras osa tätä välillä hullultakin tuntuvaa hommaa. Ja kyllä. Minäkin ajattelen useimmiten, että hullua hommaa tämä on. En rakentele mitään ihmeellisiä linnoja somettamisen ympärille. Suurin toiveeni juuri nyt on, että tavoittaisitte kaiken keskeltä sen, kuka minä oikeasti olen.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti