Hiiviskellen ...

Aloitan varovaisesti. Hiiviskelen hipsutellen. Aloitan taas. Minä kirjoitan rakkaudesta. En enää kerran viikossa. Vaihdan rytmin satunnaiseen. Jokin minussa hiljaa sanoo, että ole varovainen. Sydän on vielä kovin käppyrällä. Sanoja, lauseita, ajatuksia pyrkii kuitenkin mieleeni ja haluan ne tallettaa tänne, jotta en unohtaisi. Mennyt kuukausi, jos toinenkin on ravistellut minua ytimiäni myöten. Kipeydessään näyttänyt minulle rakkauden monet värit. Avannut silmäni asialle, jota en tiedostanut itse ihan täysin. Kuinka me niin monesti olemme myös arvoituksia itsellemme. Nytkin tätä kirjoittaessani kyyneleet pakkautuvat silmiini. Valuvat näppäimistölle. Herkkyydessäni on kuitenkin tietynlaista uutta vahvuutta.

Uskon, että osaan jälleen olla parempi ihminen. Osaa päästää irti ja luopua hieman paremmn kuin ennen. Löydän kauneuden pimeästäkin. Värit tuulesta. On olemassa rakkautta, joka ei ole keneltäkään pois. Se lohduttaa minua. Katson omaa elämääni tänään kiitollisena. Ihmettelen kuinka nopeasti lapset ovat kasvaneet. Huomaan usein seuraavani ikkunasta esikoisen touhuja pihamaalla. Kuinka minun vauvani on jo iso ja osaava tyttö. Ja kuopus tuo alati hymyilevä ja kujeileva poika. Meidän perhe. Me kaikki löydämme ilon ja voiman toisistamme. Kuinka pitkä taival tähän hetkeen on täytynytkään taittaa. Vilpittömästi uskon, että oma elämäni juuri sellaisena, kun se nyt näyttäytyy ei olisi ollut ehkä mahdollinen vielä hetki sitten. Minun piti muuttua. Oppia rakastamaan itseäni. Oppia ottamaan rakkautta vastaan. Kypsymään ihmisenä. Joskus asiat ovat liian lähellä. Ratkaisun avain saattaa levätä omassa kädessä. Onneksi voi herätä ja havahtua. Aloittaa alusta, niin monta kertaa, kun on tarpeen.

Varovaisin askelin,
lattialautojen narahduksia pienoisesti hätkähtäen.
Hiivin hiljaa, hiljaa.

Naulakon alla monta kenkäparia.
Nätisti rivissä.

Avaan oven ja astun valoon hitaasti syttyvään.

Ympärillä soi vielä aamunkoi.

Talossa vielä täkin alla tuhistaan.

Keuhkot täyteen ilmaa.

Huokaus syvä.

Kuinka voi tuntea

näin suurta vapautta.

Vapautta olla, 

pysähtyä paikoilleen.

Postilaatikko ja päivän lehti.

Askeleet kohti omaa pihaa.

Ulko-ovi on jäänyt raolleen.

Täällä tuoksuu ihan meille.

Syli lämpöinen.

Oma kupla suloinen.

Ojennetut kädet pienet pulleat.

Katse niin vakaa ja luottava.

Tää mikä on, se on tullut pysyäkseen, jäädäkseen.

Ei meitä tuulet kaada, ei saa päätä pyörryksiin.

Me tässä kaikki ollaan.

Pidetään huolta.