Sinäkin loistat

Kohta on kesäkuu. Mihin aika on mennyt? Aika on mennyt ihastellessa pienokaista, ihmetellessä herkästi syttyvää hymyä ja pienten käsien voimakasta otetta. Aika on mennyt huikealla vauhdilla kasvavan taimen hoidossa ja vauvan tuoksua nuuskiessa. Elämä on antanut parastaan. Moni toive on käynyt toteen. Pihan omenapuihin on ilmestynyt silmut ja helmililjat kukkivat kauniisti. Omenapuut näyttävät koko pitkän talven lähes kuolleilta ja joka kevät ne taistelevat itsensä takaisin elämään. Pihamme omenapuut ovat yli 50- vuotta vanhoja. Ne tekevät yhä satoa ja mitä kauneimpia kukkasia. Rakastan sipulikasveja. Nekin muhivat aikansa ja sitten lähes uhmakkaina työntävät versonsa maasta ja tuottavat värikkään kukan.

Me ihmisetkin juurrumme paikoillemme, toisinaan näytämme melkein elottomille ja sitten puhkeamme odottamatta kukkaan. Meillä kaikilla on oma hetkemme. Se voi tulla aikaisin tai vähän myöhemmin. Tasapaino tuo ilon ja onnellisuuden, joka säteilee läpi. Tulee päivä jolloin jokainen meistä ymmärtää, että ei tarvitse mahtua mihinkään muottiin tai annettuun lokoseen. Ja jos siltä tuntuu, niin itsensä voi keksiä aina uudestaan ja uudestaan. Eihän meitä sido mikään, jos emme anna sille valtaa itsemme yli. Jokainen aamu tuo mukanaan lupauksen. Jos sinä kaipaat muuttumista tai kasvamista se ei ole koskaan myöhäistä. Aina voi mennä eteenpäin. Aina voi rohkaistua ja olla kaikkea sitä mitä voi olla. Tarvitsee vain tehdä päätös. Havahtua. Älkää antako kenenkään himmentää teidän loistoanne. Sillä jokainen meistä loistaa. Sinäkin.