sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Elämänvirta


Mikä meidät oikein pitää käynnissä? Mikä meidät saa jatkamaan eteenpäin? Suoriutumaan kaikesta. Elämästä. Mielessäni on enemmän kysymyksiä kuin varsinaisia vastauksia. Tämän vuoden paino on levännyt harteillani painavana taakkana. On ollut tunne ihan kuin olisi hypännyt jäiseen veteen. Ympärillä pimeys ja kylmyys. Millaista on elää pinnan alla? Äänet kuuluvat vaimeammin, liikkeet hidastuvat ja ja siellä näkee tuttuja kasvoja, joita kohden yrittää haroa. Ja silti järki sanoo, että kohta on pulahdettava takaisin pinnalle. Pinnan alle ei voi jäädä. On vedettävä keuhot täyteen happea. Alettava kauhoa määrätietoisesti kohti rantaa. Selviydyttävä.

Blogi ja kirjoittaminen on ollut pelastukseni. Keino purkaa ja selvitellä omia ajatuksia. Kirjaimia peräkkäin ja niistä syntyy sanoja. Sanoja peräkkäin ja niistä syntyy lauseita. Lauseita jotka ovat kertoneet surusta, ikävästä, kivusta ja toivosta. Sanoja jotka ovat kertoneet rakkaudesta. Tämä piiskuinen blogi on aito palanen minua. Olisi täysin mahdotonta feikata täällä mitään. Oikeassa elämässä se on paljon helpompaa. Voi nauraa, vaikka sydän ei olisi siinä mukana. Voi näyttää, että on joukon jatkona, vaikka oikeasti on sulkeutunut omaan kuoreensa. Toisaalta olen kaivannut elämää ja toisaalta taas toivonut, että se jättäisi minut hetkeksi rauhaan.

Äkkiä huomaan meidän vanhenneen. Sulla on hiuksissa jo aavistus hopeaa. Ajatella kuinka varkain aika on kulunut. Sitä tuskin ymmärtää. En voi kun kiittää siitä, että oma elämä on kunnossa. Kuinka pahasti sitä voisikaan olla eksyksissä, jos ei olisi tätä uskomatonta tukijoukkoa täällä kotona. Tuota parasta ystävää, jolle voi kertoa kaiken minkä mielessä liikkuu. Ihmistä, joka ymmärtää minun tarpeeni vetäytyä välillä syrjään ja antaa minulle tilaa. Hienointa on kuitenkin se miten toinen voikaan nähdä erilaisuutemme vahvuutena. On ollut upeaa kasvaa yhdessä aikuiseksi. Ja huomata, että meillä on suhde, joka kantaa molempien surut ja murheet. Elämällä on tullut huomattua, miten emme väistä edes niitä kaikista vaikeampiakaan päiviä. Ja kuinka lapset ympärillä loistavat sitä aivan erityistä valoaan. Pienet valonsäteet tarttuvat myös minuun. Kiitän myös oman luonteeni sitkeyttä ja sitä, että en osaa antaa periksi.

Juuri nyt etsin palavaa liekkiä. Elämän janoa. Haluaisin hypätä karuselliin. Päästä irti kaikesta raskaasta. Haluaisin hypätä benji-hypyn, ottaa tatuoinnin, vetäistä lärvit ja tanssia aamuun asti. Tehdä kaikkea sitä mitä en ikinä tee. Lapsiperhe arki on kyllä juuri nyt ihan tarpeeksi extremeä minulle. Odotan, että palaset loksahtaisivat paikoilleen. Meissä jokaisessa on varmasti kaksi puolta: toinen kurkottaa kohti valoa ja toinen taas vetää puoleensa varjoja. Onneksi kuitenkin yksi liekki lämmittää ja valaisee aina. Rakkaus. Pitäkää toisistanne huolta!

"Back beat, the word is on the street
That the fire in your heart is out
I'm sure you've heard it all before
But you never really had a doubt
 I don't believe that anybody feels
The way I do about you now"

Oasis - Wonderwall

5 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä ihmettä oikein sekoilen... Kirjoitin väärällä tunnuksella kaiketi.

      No mutta, kauniisti kirjoitat. Teksti tuntuu tulevan suoraan sydämestä <3

      Poista
    2. Hih. Ei mitään. Kiva, kun kommentoit! Ja kiitos.

      Poista
  2. Koskettava teksti, jälleen kerran <3! Silloin, kun tuntuu olevan kaikkein pimeintä, on helpottavaa huomata, että lähellä on ihmisiä, jotka ymmärtävät ja välittävät ja rakastavat kaikesta huolimatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Yritän kirjoittaa postauksia mahdollisimman rehellisesti. Viikko sitten kävimme ystävämme haudalla ja rupesin taas roikottamaan siipiäni. Notkahtelua. Sitä se elämä vähän on ollut. Kyllä minä silti vielä joskus kohoan korkealle näillä siivilläni.

      Poista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.