Iso huokaus. Pesänrakennusvietti on ihan mukava asia. Koko koti näyttää nyt kivemmalle paikalle. Myös kuvassa näkyvä leikkihuone. Huone kerrallaan olen tehnyt pieniä muutoksia ja samalla järjestellyt tavaroita paikoilleen. Silmä lepää pienissä jutuissa, jotka olen järjestellyt itselleni mieleiseksi. Paljon on vielä tekemättä. Pää täyttyy suurista suunnitelmista. Kesällä alkanut Kon Maritus on pysynyt mielessä kirkkaana ja kaikkia talon tavaroita ja huonekaluja olen katsonut samalla arvioivalla silmällä. Olen totisesti kulkenut läpi talon monta kertaa ja poistanut näkösältä itseäni ärsyttäviä asioita (toki jostakin olen kysynyt myös mieheni mielipidettä). Olen ollut pienoisesti kauhistunut siitä, miten paljon meidän talossa on ollut tavaroita väärillä paikoilla. Olen aina ollut todella tarkka ja järjestelmällinen ihminen. Lasten myötä olen ilmeisesti haparoitunut.
Takaisin asiaan. Odotuksen aikana tunteet heittelevät. Välillä harmittaa ja itkettää ja välillä taas naurattaa hysteerisesti. Nyt olen saanut huomata, että pesänrakennusvietti ei aina ole hyvä asia. Toisena päivänä saatan urakoida monta tuntia vintillä lajittelemassa, karsimassa ja järjestelemässä uudestaan tavaroita. Kuljen mieheni perässä kertomassa ratkaisuja meidän talon sisustuspulmiin. Käyn aivan selkeästi ylikierroksilla. Pääni täyttyy hyvistä ideoista ja niitä pitäisi päästä heti toteuttamaan. Mitä tästä kaikesta seuraa? Seuraavat kaksi päivää olen totaalisen poikki. Voisin nukkua kokonaisen päivän. Väsymyksen vuoksi olen todella herkkä ja saatan tihrustaa itkut. Eilen keitin ensimmäisen kerran viiteen vuoteen lapsille pelkkää makaronia lounaaksi. Olin yksinkertaisesti aivan hajalla. Tietysti ruoskin itseäni tästä heikkotasoisesta lounaasta, joka ei täyttänyt päivän ravintosuosituksia. Lapset kyllä söivät innoissaan. Huono omatunto ei lievittänyt, vaikka seuraavana päivänä jaksoin tehdä makkarasoppaa. Nyt tämä kaikki tietysti naurattaa. Tunteet ovat kuitenkin hyvin todellisia aina silloin, kun ne ovat päällä.
Kohtuuden pitäminen asioissa tuntuu odotuksen aikana olevan kovin vaikeaa. Pitäisi osata ottaa tarpeeksi rauhallisesti eikä saisi ruoskia itseään älyttömiin suorituksiin. Yritän nyt ajatella, että jos teen päivittäin jotakin pientä kodin eteen, niin viikon kuluttua olen saanut tehtyä seitsemän asiaa. Ja viikonloppuisin voin pakottaa mieheni tekemään jotakin pientä myös (todellakin vaihdat viimeistään sunnuntaina vintin kattovalaisimen). Suurin huoleni on tietysti tulevan vauvan huone. Todennäköisesti rauhoitun vasta, kun näen remontoidun huoneen, jossa on koottu valmiiksi uusi pinnasänky. Siihen on vielä matkaa hurjasti. Tammikuusta tulee pitkä kuukausi. Sitä ennen on karsittava vielä tavaraa pois nurkista ja mietittävä kodin kalusterulettia uudestaan. Huokaisu. Toivoisin voivani vain tilata jostakin valmiin ratkaisun ja toteutuksen. Odotus on ääripäiden vuoristorataa. Syömiseen liittyvistä jutuista saisi ihan oman postauksen aikaiseksi. Hahaa.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.