Kirjoittelin vajaa vuosi sitten aika paljon rakkaudesta ja parisuhteesta. Toivottavasti humoristisella ja hivenen sarkastisella tyylillä. Tämä aihe on loistanut poissaolollaan blogista nyt melkoisen pitkään. Syy on todella luonnollinen. Juuri nyt elämme mieheni kanssa enemmän kämppiksinä. Tuskin meistä kumpikaan tätä tilannetta haluaisi, mutta asiat nyt vain ovat urautuneet ainakin toviksi tähän suuntaan. Parisuhteen aaltoliike on heittänyt meidät nyt tähän tilaan. Mahdollisuuksia viettää aikaa yhdessä on rajallisesti. Miehen päivittäinen vaativa työmatka ja oma väsymykseni, sekä arjen paine ja kiire vievät meitä nyt ainakin hetkellisesti hieman erilleen.
Odotusaikana olisi ihana jakaa fiiliksiä toiselle. Kuulostella masuvauvan liikkeitä ja miettiä vauvalle nimeä. Olisi ihanaa, jos joku ehtisi hieroa kipeitä jalkojani. Pyyhkiä kyyneleet pois RaskausHormoniHirviön kasvoilta. Olen todennut olevani yksinäinen odottaja. Tämä ei ole moite mieheni suuntaan. Tiedän, että hän olisi mielellään enemmän minuakin varten. Vuorokauteen ei kuitenkaan saa enempää tunteja mahtumaan. Lasten iltarutiinien jälkeen väsynyt odottaja nukahtaa noin kello 20.30. Monena iltana on ollut tarkoitus taaperon nukuttamisen jälkeen kömpiä vielä sohvalle katsomaan lempisarjaa. Turhaan. Silmäni eivät pysy auki. Olohuoneen sohva olisi kuitenkin tyhjä ja huone pimeä. Mieheni nukkuisi luultavasti esikoisen huoneen nojatuolissa.
Onneksi välillä kesken kiireisen pyykin ripustamisen nojaamme toisiimme tovin, kun kaksi kaatumaisillaan olevaa puuta. Onneksi nauramme yhdessä ruokapöydässä koko tälle hullulle elämänvaiheelle. Elän usein ajatuksissani jo pitkälle eteenpäin. Lasken henkistä aamukampaa mieheni seuraavaan lomaan. Toisinaan, kun naapurien autojen ajovalot heijastuvat keittiön ikkunaan kello 16.30 tunnen itseni kuitenkin todella surulliseksi. Hirveän hienosti olen kaikki nämä vuodet yrittänyt toimia omana elämäntapavalmentajanani. Suhtautua positiivisemmin ja toiveikkaammin asioihin. Pitänyt itseäni kotiäitiyden ohella kiireisenä erinäisillä projekteilla, että en vain kiinnittäisi liikaa huomiota omaa yksinäisyyteeni. Itsensä huijaaminen on turhaa. Sydämessäni toivon aina, että auton ajovalot kääntyisivät meidän pihalle päin.
Rakkaus kuitenkin pysyy. Eilen. Tänään. Huomenna. Kenties jossakin kalenterin kohdassa ennen vauvan syntymää olisi merkintä: sinä+minä ja 24h Getaway. Minulla olisi sinulle, niin paljon kaikkea kerrottavaa, mitä en vain ehdi arjen keskellä kertoilla. En kaipaa mammakavereita tai perhekerhoa. Eivät ne ole oikein minun juttujani. Ja kyllä minä koen, että minulla on ihan oikea elämäkin tässä elettävänä. Kaipaan vain parasta ystävääni. En usko itsesäälissä rypemiseen (vaikka postaus voi siltä vaikuttaa). Yritän tehdä joka päivä jotakin mielekästä. Haluaisin voida sanoa, että paras aika elämässäni on tänään. Kurotan tuota suurta ajatusta kohti, mutta se menee palasiksi ja katoaa.
Tsemppiä ja jaksamista arkeen! Meillä on myöskin sama tilanne, että yhteinen aika jää todella vähälle ja arkea pyöritän käytännössä minä. Tuntuu kuin mulla olisi ihan kiva kämppis ja sillä kämpiksenä joku äiti lapsensa kanssa. Kaipaisin paljon huomiota myöskin naisena ja saada jakaa arkea mieheni kanssa, mutta nyt tuntuu olevan vain liian tiukka vauhti. Halaus sinulle! -mymmeli
VastaaPoistaKiitos tsempistä ja kommentistasi. Varmasti tosi monella on sama tilanne tai vieläkin pahempi. Monesti mietin vuoro/keikkatyöläisiä. Ihanasti kerroit kuinka myös sinä haluaisit huomiota. Sen kertominen on yllättävän vaikeaa. Itse huomaan toivovani, että puoliso huomaisi minut sanomatta. Ja eihän se taida siten toimia. Voimia myös sinne kovasti. Joulu tuo onneksi helpotusta jatkuvaan ikävään.
PoistaMeillä meni monta vuotta miehen tehdessä pitkää päivää. Siis todella pitkää. Minä taas olin kotona yksin pienten lasten kanssa. Kolmannen lapsen odotusaikana osallistuimme ensimmäistä kertaa seurakunnan järjestämälle parisuhdekurssille. Ei siksi, että olisimme erityisen uskonnollisia vaan, koska ne ovat huomattavasti halvempia kuin yksityisten järjestämät. Eikä sitä uskoa meille tuputettu. Vuosien aikana osallistuimme erilaisille kursseille ja niistä tuli meidän yhteinen harrastus noin 1-2 kertaa vuodessa. Oli tosi tärkeää pysähtyä ja kuulla, mitä toinen oikeasti ajattelee. Olisimme varmasti yhdessä ilman noita kurssejakin, mutta kyllä niiltä on saanut paljon oppia ja vertaistukea. Parisuhteemme on voinut paremmin kuin ilman kursseja. Tällä hetkellä olen aika väsynyt tähän vuosia kestäneeseen lapsiperhehulabaloohon ja myös niiden ajovalojen odottamiseen. Nyt tulee mieleen, että apua olisi pitänyt hakea ja ottaa vastaan aiemmin. Tsemppiä sinulle ja teille! Toivottavasti yhteistä aikaa järjestyy pian!
VastaaPoistaNostan kyllä todella hattua kurssille lähtemisestä. Sitä voisi varmasti suositella monelle pariskunnalle. Itse olen sen verran seikkailunhaluinen, että voisin ihan kevyesti kuvitella kurssille osallistuvani. Voimia meille Hulabaloon keskellä eläville!!
PoistaIhana kirjoitus! :) Voin samaistua ajatuksiin. Aina töissä mieleen tulee paljon ajatuksia, jotka haluaisin sanoa illalla kahden kesken, mutta useimmiten tilanne on se, että sänky vetää puoleensa jompaa kumpaa meistä. Pienet arkiset hetket ovat kuitenkin välillä sanoja tärkeämpiä. On ihana saada halaus päivän päätteeksi tai käpertyä hetkeksi kainaloon ennen kuin silmät painuvat kiinni. Toivottavasti näitä hetkiä tulee myös vauvan syntymän jälkeen, sillä silloin niillä on vielä erityisen tärkeä merkitys.
VastaaPoistaLämmin kiitos. "Ihanaa", että ajatukset kuulostavat tutuille ja niihin voi samaistua. Minä odotan kovasti pientä Joulun tarjoamaa hengähdystaukoa. Siitä tuntuu olevan enää pieni pyrähdys isyyslomaan. Pienet asiat tosiaan korostuvat ja nousevat isoon arvoon. Tänään sain minuutin kestäneen puhelun aamusta mieheltäni ja heti tuntui olo kevyemmälle. Se, että toinen muisti minua. Ajatteli minua. Se merkitsi paljon.
PoistaVoimia sinulle, toivottavasti saatte yhteistä aikaa, se on todella tärkeää!
VastaaPoistaKiitos sinulle. Lämpöisiä ajatuksia.
VastaaPoista