sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Isän tyttö


Esikoinen ei ollut vauvana sylissä viihtyvää tyyppiä. Varmasti näin jälkeenpäin ajateltuna se tuntui minusta siltä, kun en kelpaisi. Se tuntui torjumiselle. Toki välini esikoiseen olivat silti kiinteät hänen elämänsä kolme ensimmäistä vuotta. Hallitsin perushoidon mestarillisesti. Se oli juuri minun juttuni. Kuinka helppoa olikaan seurata aikatauluja. Pitää vauva kylläisenä, kuivana ja tyytyväisenä. Minä olin se, joka piti arkea pystyssä, loi rajoja ja oli tarvittaessa tiukka. Etääntyminen alkoi oikeastaan siinä vaiheessa, kun aloin odottaa perheemme silloista kuopusta. Kaikki ei ollut minulle enää mahdollista. Vauvamasu kasvoi ja en taipunut enää jokaiseen leikkiin. Olin välillä kamalan väsynyt. Tässä kohden isä astui vahvasti kuvioihin mukaan. Esikoinen pääsi hauskoihin reissuihin isän mukana ja isän kanssa oli kiva riehuskella. Kuopuksen synnyttyä hoidin paljon vauvaa ja isä korvasi minut myös iltasadun lukijana. Yritin kyllä kovasti varata aikaa myös esikoiselle, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty.


Kuopus osoittautui heti alusta asti lapseksi, joka halusi olla sylissä ja lähellä. Vielä taaperonakin hän kaipaa paljon syliä ja pusuja. Minä iloitsen. Minäkin saan kokea miltä tuntuu pitää sylissä vauvaa/taaperoa, joka siinä viihtyy. Koin hyväksyntää. Minä kelpaan. Hiljalleen ajauduimme tilanteeseen, jossa talossamme oli kaksi eri tiimiä. Isä ja tytär ja äiti ja poika. Toki tilannetta tasasi se, että minä olin ja olen yhä lasten kanssa keskenäni aamusta iltaseitsemään. Tämä tekee toki minusta yhä sen henkilön, joka pyörittää taloutta, rutiineja ja aikatauluja. Luon turvallisuutta ja selkeän rakenteen päiviin. Harmillisesti olen myös se henkilö, joka rajoittaa, kieltää ja joutuu ottamaan vastaan yksin aikamoisen määrän kiukkua perheen lapsilta. Kuinka voisin voittaa? Kuinka voisinkaan olla muuta kuin tylsä ja tyhmä äiti. Vanhemmuus ei ole kilpalaji, mutta silti siinä välillä häviää hetkellisesti.


Me elämme juuri nyt sitä vaihetta, missä tytär haluaa mennä isona naimisiin oman isänsä kanssa. Tytär myös ilmoittaa, että isä on äitiä kivempi. Vastaan tähän usein, että olen iloinen siitä, että isä on rakastettu, että se ei ole äidiltä pois. Päivän odotetuin hetki on isän kotiin saapuminen. Isä jaksaa rakentaa Lego Friends palikoita lattialla ja kiskoa pitkin pihaa pulkassa. Isän kanssa matkustetaan lentokoneella Lappiin ja raketilla kuuhun. Olemme mieheni kanssa puhuneet, että kodin säännöissä täytyy löytyä yhteinen linja. Molempien vanhempien tulee myös valvoa, että sääntöjä noudatetaan. Totta on kuitenkin, että mieheni tyyli on usein neuvottelevampi kuin omani. Viikolla en yksinkertaisesti pysty käymään jokaisesta pienestä asiasta pitkällisiä neuvotteluja. Pitää tehdä kuten äiti sanoo.


Esikoisen uhmaikä on ollut todella rankkaa aikaa minulle. Olen huomannut, että raivon, kiukun ja vihan vastaanottaminen yksin on ollut kuluttavaa ja surullista. Välillä on ollut suoranaisesti vaikeaa olla esikoisen lähellä. Mielessäni kuitenkin ajattelen kuinka molemmat lapseni ovat minulle yhtä rakkaita. Minussa on varmasti omat sisäänrakennetut vammani, jotka vaikuttavat toimintaani. Olen keskeneräinen ja täynnä puutoksia. Pieni tyttöni tarvitsee minua, vaikka ei osaa sitä itse sanoa. Totean usein, että perushoito on helppoa ja kasvattaminen vaikeaa. Ydinperheen jäsenenä eläminen on minulle haasteellista. Välillä tuntuu, että vain luovin eteenpäin tilanne kerrallaan. Ei minulla ole mitään kokemusta tai mallia siitä kuinka tulisi toimia tai tehdä.

Uuden vauvan tulo muuttaa meidän totuttuja kuviota suunnattomasti. Isä joutuu osallistumaan enemmän taaperon ja vauvan hoitoon. Esikoisen tulee tehdä tilaa uudelle perheenjäsenelle. Odotettavissa voi olla tuulta ja tuiskua. Kenties kaikki menee kuitenkin ihan hyvin. Esikoinen on kovin hoivaava luonne. Kehunkin häntä aina maailman parhaaksi isosiskoksi. Ja toki pyrimme tilannetta helpottamaan kaikin mahdollisin keinoin ja konstein. Ketään ei jätetä ulkopuolelle.

On hienoa olla isän tyttö. Minäkin olisin varmasti mielelläni ollut sellainen. Monesti puhutaan korvaavista kokemuksista ja toki ne ovatkin tärkeitä. Monella ihanat isovanhemmat paikkaavat sitä vajetta, mikä syntyy ydinperheen hajoamisen myötä. Isä on kuitenkin aina isä. Toivoa, unelmia ja kuvitelmia kantaa mielessään yllättävän pitkään. Kenties olen nyt hetkellisesti joutunut hieman sivuraiteille tyttäreni elämässä ja isä loistaa kärkipaikalla. Luulen kuitenkin, että jossakin käänteessä tilanne tasoittuu. Nyt iloitsen siitä, että tyttäreni saa kokea jotakin sellaista mistä en itse tiedä mitään. Hänestä kasvaa luultavasti rohkea, itsenäinen ja eteenpäin pyrkivä nainen.

12 kommenttia:

  1. Isällä ja tyttärelle usein kehittyy erilainen symbioottinen suhde. Niin se vaan on. Tytöistä tulee isäntyttöjä. Näin se meilläkin oli. Nyt kun ollaan teini-ikäisiä, on äidin osuus alkanut kasvaa. Äitiä kaivataan enemmän ja äidin seuraan hakeudutaan. Odota vain, kyllä se aika teilläkin koittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä lohdutuksesta! Minäkin ajattelen, että minulla olisi paljon annettavaa. Ja toivon, että se aika koittaa. Ja varmasti osaltaan tilanteeseen vaikuttaa se, että perushoito pienempien kanssa lohkaisee niin suuren määrän minun päivästäni. Täältä noustaan vielä!

      Poista
    2. Meillä se muutos tapahtui vasta joskus vähän ennen yläkouluun siirtymistä. Nyt mies on ihmeissään, kun tyttö ei enää lähde sen kanssa mihinkään ja äidin kanssa tehdään kaikkea kivaa. Uhosi tuossa, että Ässästä tulee sitten hänen poika... tosin pienimies on ihan isosiskon ja äidin perään... mutta ehkä sitten teini-iässä.

      Poista
    3. On se kyllä jännää ja ihmettelyn arvoinen asia. Onneksi olet saanut nyt oman aikasi. Minä joudun odottamaan varmasti vielä pitkään. Nyt on turha vakuutella tyttärelle, että äitikin on ihan hyvä tyyppi.

      Poista
  2. Hyvä teksti. Monessa perheessä varmasti samoin. Kiva nähdä kuvia perheetäsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hanna. Lähipiirissäkin on monta isän tyttöä ja muistan kuinka omat lapsuuden ystävät olivat sellaisia myös. Eihän sitä voi täysin ymmärtää, jos itsellä ei ole omaa kokemusta asiasta.

      Poista
  3. Jostain syystä tytöt ja isät sekä pojat ja äidit tulevat lasten pienenä ollessa paremmin toimeen keskenään. Niin meilläkin oli. Kun tyttö kasvoi, juttelut äidin kanssa oli se juttu! Pojat alkoivat harrastaa isän kanssa urheilujuttuja. Aikuisina välit molempiin sukupuoliin on kunnossa. Sinä olet kuitenkin aina paikalla ja olet lapsille se turvallinen läsnäoleva aikuinen. Mukavaa sunnuntai-iltaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle kovasti. Minä odotan kovasti niitä yhteisiä tyttöjen juttuja. Asioita joita vain äiti ymmärtää. Mutta toki iloitsen siitä, että esikoisella on ihana isähahmo johon voi turvallisesti nojata.

      Poista
  4. Kirjoitat tosi mukavasti ja oli kiva lukea itselle vieraasta asiasta - äidin ja tyttären välisestä suhteesta. Itselläni on "vaan" 4 poikaa. Kaikki äitin poikia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten kivasti sanottu. Kiitos. Ilahduin suuresti. Meillä isä toivoo masuvauvasta tyttöä ja minä poikaa. Selittyy varmasti juurikin näillä meidän vallitsevilla tiimeillä. Nyt ollaan tasoissa ja kumpikin hamuaa täydennystä joukkoihin. Hih.

      Poista
  5. Olin pienenä aina isän tyttö ja pelkäsin usein, että isälle sattuu jotain ikävää. Monenlaista tuli tehtyä isän kanssa. Äiti oli lapsena mulle tosi etäinen. Oli usein kiukkuinen ja huonolla tuulella. En tiedä miksi. Tilanne muuttui, kun menin yläasteelle. Huomasin, että äitini on loistava juttukaveri. Isä jäi taka-alalle. En enää sillä tavalla ottanut kontaktia häneen niin kuin aiemmin. Nyt mulla on kaksi omaa lasta tyttö ja poika. Molempien kanssa olen tullut hyvin juttuun. Se mikä on yllättänyt eniten, kun kuvittelin isäni touhuavan enemmän lasteni kanssa onkin niin, että äitini on ollut todella innokas hoitaja/touhuaa. Mun isä aina vitsaileekin, että mummo on kaikki kaikessa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä luulen, että meilläkin esikoinen kokee, että äiti on usein huonolla tuulella ja kireä. Ja onhan se joskus tottakin. Joskus kysyy miksi en hymyile usein. Se sattuu sydämeen. Vastaan olevani vain väsynyt. Meillä tytär kysyy myös miksi on vain yksi pappa. Siitä on välillä vaikea puhua. Odotan kovasti, että tytär kasvaa, että voin selittää hänelle asiat rehellisesti. Ihanaa, että teillä mummo nauttii uudesta roolistaan!!

      Poista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.