Kun luovuttaminen ei ole vaihtoehto...

Minulta on usein kysytty kuinka ihmeessä jaksan nykyisessä tilassani (7 kk raskaana) yksin kotona kahden pienen lapsen kanssa. Vastaan usein, että en ajattele asiaa. Elän vain omaa arkeani eteenpäin. Olen kokenut sen parhaaksi taktiikaksi. Tänään jäin kuitenkin hetkeksi pohtimaan miten väsymys ja uupumus näkyvät elämässäni. En tapaa juuri ystäviäni. Laitan kyllä tekstiviestejä ja höpisen Facebookin tai WhatsApp:n kautta monien typpien kanssa. Kylässä käyminen on kuitenkin jäänyt. Minulla ei ole ajokorttia, joten sekin hieman rajoittaa liikkumista. Useat ystävät asuvat myös aika kaukana. Viimeisen kuukauden aikana olen myös rajoittanut muiden ihmisten vierailuja meillä kotona. En oikein jaksa kestitä tai jutella kahvipöydässä. Tankkaan myös paljon sokeria. Yritän kyllä syödä terveellisesti ja säännöllisesti ja varsinkin muistaa veden juomisen, mutta sokerin osuus ruokavaliossani on kyllä noussut huimasti odotuksen aikana. Keksin syömisen jälkeen jaksaa taas siivota lelut lattialta.

Viikonloppuisin olisi ihana jäädä aamulla nukkumaan hieman pidemmäksi aikaa. Toisinaan mieheni käykin hakemassa taaperon kanssaan alakertaan. Hetken päästä kuulen taaperon itkevän ja syöksyn alakertaan avuksi. Taaperolla menee aamuisin aika kauan, kun hän heräilee. Tykkää istua pitkään äidin sylissä aamuohjelmia katsellen ja sitten vasta on valmis aamupalalle. Olen ruvennut nuriseman miehelleni enemmän. Ilmoittanut haluavani olohuoneeseen uuden maton, jos hän ei tartu imuriin useammin. Uuden maton katsoin hänelle jo kuvastosta valmiiksi. Muutenkin olen kehoittanut häntä miettimään erilaisia ratkaisuja talossamme sijaitseviin epäkohtiin, jotta saisimme arjen toiminnot sujuman helpommin. Haen selkeästi siis helpotusta arkeeni. Kaikki parannukset kelpaavat oli kyseessä sitten isompi pyykkikori tai uusi naulakko eteiseen.

Onko minulla energiaa siivota? Ei. Siivoan siksi, että lapset leikkivät lattialla. Jaksanko tehdä aamupalat, lämpöiset ruoat ja välipalat? En. Käytän välillä eineksiä. Parempi kuitenkin ruokkia lapset, että eivät käy äkäiseksi. Jaksanko pestä pyykkiä kahta koneellista päivässä? En. Lapset eivät kuitenkaan voi olla alasti. Jaksanko ulkoilla lasten kanssa säännöllisesti? En. Pelkkä pukeminen ja kiukuttelu kestää kahden lapsen kanssa yli 20 minuuttia. Saan supistuksia ja hiki pukkaa otsalle. En saa ison mahani kanssa kuopukselle kunnolla talvikenkiä jalkaan. Haluaisinko vain nukkua? Kyllä. Minun on kuitenkin pakko nousta. Jaksanko olla joka päivä yksin lasten kanssa iltaseitsemään? En. Minulla ei ole mitään vaihtoehtoa. Olenko ärsyyntynyt, hermostunut, kireä ja räjähteleväinen? Kyllä ja usein. Olenko masentunut? Kyllä. Huomasin taas yhden vuoden kuluneen ja elämän olosuhteiden pysyneen melkoisen samalla epätyydyttävällä tasolla. Olenko yrittänyt tehdä asioille jotain? Kyllä. Tulokset ovat jääneet melkoisen laihoiksi.

Miksi minä sitten jaksan. Minulla on kaksi ihanaa lasta. Iloitsen uudesta tulokkaasta. Minulla on ihana mies ja perhe. Jaksan uskoa tulevaisuuteen. Jaksan uskoa siihen, että kenties tämä alkanut vuosi on se, joka muuttaa kaiken. Yritän pysytellä uteliaana elämää kohtaan. Pyrin nauttimaan pienistä asioista. Yritän aina saada jotakin näkyvää aikaiseksi. Uskon ja toivon läpi syvän väsymyksen. Olen päättänyt, että minä pysyn pystyssä. Pidän kiinni naurusta ja huumorista, vaikka välillä itkettää ja epätoivo valtaa alaa. Yritän parhaani mukaan pitää huolta meidän perheestämme. Yritän olla läsnä myös miehelleni ne pienet ohikiitävät hetket, kun tapaamme päivän päätteeksi. Viikonlopuista pyrin ottamaan kaiken irti. Tämän kaiken keskellä on helppo ymmärtää miksi niin monet meistä äideistä uppoavat pinnan alle. Silloin voi vain toivoa, että oikeanlainen apu saavuttaa sitä tarvitsevan. Onko minun elämässäni aina kaikki kohdallaan? Ei ole. Vastoinkäymisiä ja isojakin sellaisia on ollut. Jostakin sisältäni ammennan aina sitä voimaa kestää ja jaksaa. Voimia ja haleja kaikille kotiäidelle!