tiistai 31. tammikuuta 2017
Kun luovuttaminen ei ole vaihtoehto...
Minulta on usein kysytty kuinka ihmeessä jaksan nykyisessä tilassani (7 kk raskaana) yksin kotona kahden pienen lapsen kanssa. Vastaan usein, että en ajattele asiaa. Elän vain omaa arkeani eteenpäin. Olen kokenut sen parhaaksi taktiikaksi. Tänään jäin kuitenkin hetkeksi pohtimaan miten väsymys ja uupumus näkyvät elämässäni. En tapaa juuri ystäviäni. Laitan kyllä tekstiviestejä ja höpisen Facebookin tai WhatsApp:n kautta monien typpien kanssa. Kylässä käyminen on kuitenkin jäänyt. Minulla ei ole ajokorttia, joten sekin hieman rajoittaa liikkumista. Useat ystävät asuvat myös aika kaukana. Viimeisen kuukauden aikana olen myös rajoittanut muiden ihmisten vierailuja meillä kotona. En oikein jaksa kestitä tai jutella kahvipöydässä. Tankkaan myös paljon sokeria. Yritän kyllä syödä terveellisesti ja säännöllisesti ja varsinkin muistaa veden juomisen, mutta sokerin osuus ruokavaliossani on kyllä noussut huimasti odotuksen aikana. Keksin syömisen jälkeen jaksaa taas siivota lelut lattialta.
Viikonloppuisin olisi ihana jäädä aamulla nukkumaan hieman pidemmäksi aikaa. Toisinaan mieheni käykin hakemassa taaperon kanssaan alakertaan. Hetken päästä kuulen taaperon itkevän ja syöksyn alakertaan avuksi. Taaperolla menee aamuisin aika kauan, kun hän heräilee. Tykkää istua pitkään äidin sylissä aamuohjelmia katsellen ja sitten vasta on valmis aamupalalle. Olen ruvennut nuriseman miehelleni enemmän. Ilmoittanut haluavani olohuoneeseen uuden maton, jos hän ei tartu imuriin useammin. Uuden maton katsoin hänelle jo kuvastosta valmiiksi. Muutenkin olen kehoittanut häntä miettimään erilaisia ratkaisuja talossamme sijaitseviin epäkohtiin, jotta saisimme arjen toiminnot sujuman helpommin. Haen selkeästi siis helpotusta arkeeni. Kaikki parannukset kelpaavat oli kyseessä sitten isompi pyykkikori tai uusi naulakko eteiseen.
Onko minulla energiaa siivota? Ei. Siivoan siksi, että lapset leikkivät lattialla. Jaksanko tehdä aamupalat, lämpöiset ruoat ja välipalat? En. Käytän välillä eineksiä. Parempi kuitenkin ruokkia lapset, että eivät käy äkäiseksi. Jaksanko pestä pyykkiä kahta koneellista päivässä? En. Lapset eivät kuitenkaan voi olla alasti. Jaksanko ulkoilla lasten kanssa säännöllisesti? En. Pelkkä pukeminen ja kiukuttelu kestää kahden lapsen kanssa yli 20 minuuttia. Saan supistuksia ja hiki pukkaa otsalle. En saa ison mahani kanssa kuopukselle kunnolla talvikenkiä jalkaan. Haluaisinko vain nukkua? Kyllä. Minun on kuitenkin pakko nousta. Jaksanko olla joka päivä yksin lasten kanssa iltaseitsemään? En. Minulla ei ole mitään vaihtoehtoa. Olenko ärsyyntynyt, hermostunut, kireä ja räjähteleväinen? Kyllä ja usein. Olenko masentunut? Kyllä. Huomasin taas yhden vuoden kuluneen ja elämän olosuhteiden pysyneen melkoisen samalla epätyydyttävällä tasolla. Olenko yrittänyt tehdä asioille jotain? Kyllä. Tulokset ovat jääneet melkoisen laihoiksi.
Miksi minä sitten jaksan. Minulla on kaksi ihanaa lasta. Iloitsen uudesta tulokkaasta. Minulla on ihana mies ja perhe. Jaksan uskoa tulevaisuuteen. Jaksan uskoa siihen, että kenties tämä alkanut vuosi on se, joka muuttaa kaiken. Yritän pysytellä uteliaana elämää kohtaan. Pyrin nauttimaan pienistä asioista. Yritän aina saada jotakin näkyvää aikaiseksi. Uskon ja toivon läpi syvän väsymyksen. Olen päättänyt, että minä pysyn pystyssä. Pidän kiinni naurusta ja huumorista, vaikka välillä itkettää ja epätoivo valtaa alaa. Yritän parhaani mukaan pitää huolta meidän perheestämme. Yritän olla läsnä myös miehelleni ne pienet ohikiitävät hetket, kun tapaamme päivän päätteeksi. Viikonlopuista pyrin ottamaan kaiken irti. Tämän kaiken keskellä on helppo ymmärtää miksi niin monet meistä äideistä uppoavat pinnan alle. Silloin voi vain toivoa, että oikeanlainen apu saavuttaa sitä tarvitsevan. Onko minun elämässäni aina kaikki kohdallaan? Ei ole. Vastoinkäymisiä ja isojakin sellaisia on ollut. Jostakin sisältäni ammennan aina sitä voimaa kestää ja jaksaa. Voimia ja haleja kaikille kotiäidelle!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Mira-Marie
Follow Me
BLOG ARCHIVES
-
►
2022
(6)
- kesäkuuta (2)
- huhtikuuta (1)
- maaliskuuta (2)
- tammikuuta (1)
-
►
2021
(5)
- joulukuuta (1)
- marraskuuta (2)
- maaliskuuta (1)
- tammikuuta (1)
-
►
2020
(38)
- joulukuuta (5)
- marraskuuta (2)
- lokakuuta (3)
- syyskuuta (1)
- elokuuta (2)
- heinäkuuta (1)
- kesäkuuta (4)
- toukokuuta (3)
- huhtikuuta (3)
- maaliskuuta (6)
- helmikuuta (4)
- tammikuuta (4)
-
►
2019
(70)
- joulukuuta (4)
- marraskuuta (6)
- lokakuuta (5)
- syyskuuta (8)
- elokuuta (2)
- heinäkuuta (4)
- kesäkuuta (7)
- toukokuuta (5)
- huhtikuuta (11)
- maaliskuuta (7)
- helmikuuta (5)
- tammikuuta (6)
-
►
2018
(97)
- joulukuuta (6)
- marraskuuta (8)
- lokakuuta (7)
- syyskuuta (7)
- elokuuta (6)
- heinäkuuta (9)
- kesäkuuta (10)
- toukokuuta (9)
- huhtikuuta (9)
- maaliskuuta (10)
- helmikuuta (6)
- tammikuuta (10)
-
▼
2017
(129)
- joulukuuta (11)
- marraskuuta (10)
- lokakuuta (11)
- syyskuuta (11)
- elokuuta (13)
- heinäkuuta (9)
- kesäkuuta (11)
- toukokuuta (11)
- huhtikuuta (6)
- maaliskuuta (11)
- helmikuuta (11)
- tammikuuta (14)
-
►
2016
(121)
- joulukuuta (13)
- marraskuuta (9)
- lokakuuta (10)
- syyskuuta (2)
- elokuuta (8)
- heinäkuuta (19)
- kesäkuuta (18)
- toukokuuta (12)
- huhtikuuta (7)
- maaliskuuta (10)
- helmikuuta (6)
- tammikuuta (7)
-
►
2015
(94)
- joulukuuta (8)
- marraskuuta (11)
- lokakuuta (18)
- syyskuuta (7)
- elokuuta (9)
- heinäkuuta (7)
- kesäkuuta (7)
- toukokuuta (6)
- huhtikuuta (6)
- maaliskuuta (4)
- helmikuuta (4)
- tammikuuta (7)
-
►
2014
(25)
- joulukuuta (7)
- marraskuuta (5)
- lokakuuta (13)
Suositut tekstit
-
Tämä on varmasti henkilökohtaisin postaukseni ikinä. Lähestyvä isänpäivä herättää minussa monenlaisia ajatuksia. Toisaalta on mukava juhlist...
-
Talossamme on ehditty viettää jo monet lasten syntymäpäivät, mutta sunnuntaina meillä oli ensimmäistä kertaa teema. Oli todella helppoa p...
-
Kaupallinen yhteistyö Illan hämärtyessä kävelen kotiin. Jalkakäytävä on täynnä tippuneita syksyn lehtiä. Katuvalot hohtavat. Kiedon kaulalii...
-
Monessa blogissa on vilahdellut iloisesti temppuilevia lapsia. Riemunkiljahdukset on melkein saattanut kuulla omissa korvissa. Tästä inno...
-
Kaupallinen yhteistyö *tuotteesta saatu alennusta blogipostausta vastaan Olen kirjoitellut blogissani unesta ja sen puutteesta vuosia...
-
Kaupallinen yhteistyö Vanhempien makuuhuoneen uudet tyynyt ja esikoiselle hankittu lämmin lasten peittosetti saivat talossamme aika...
Voi sinua ❤ onneksi suklaa helpottaa edes vähän. Tämä loppuvaihe on raskas. Palkinto jo häämöttää. Mutta tiedän tuon tunteen. Täällä ihan samat asiat. Kiukuttaa ja väsyttää. Toivoisi, että saisi vain olla. Mutta ihan hyvä ettei anneta. Pitää mennä eteenpäin! Rakentaa uutta. Kyllä me selvitään. 😊
VastaaPoistaMietin tänään, että mikä on se päivän paras hetki ja päädyin siihen, että kuopuksen nukuttaminen. Siinä saadaan molemmat olla rauhassa ja höpistä päivän jutuista. Silitellään leppäkerttua ja lauletaan sille laulua. Suunnitellaan syövämme myös itse puuroa aamulla. Pidetään kädestä kunnes uni tulee. Onneksi olen ihminen, joka osaa iloita pienistä. En tarvitse suuria elämyksiä ja hurjaa menoa. Se auttaa paljon silloin, kun on pitkät kotivuodet edessä ja takana. Voimia myös sinulle!
PoistaKuulostaa tutulta. Kotona on välillä hankala saada aikaiseksi mitään. Mulla ei ole valtavaa mahaa (tai on, mutta eri syistä), ja silti arki tuntuu välillä ylitsepääsemättömän raskaalta. Mutta kyllä se elämä vielä joskus hymyilee, uskon siihen ❤😊
VastaaPoistaVoimia meille. Ja onhan se vähän sellaista hyvä päivä ja huono päivä sykliä. Välillä hommat menee kivasti putkeen ja olo on kevyempi ja välillä taas noh..
PoistaKuulostaa niin tutuilta ajatuksilta, niiltä joita itse pyörittelin aikoinaan mielessäni kun ootin kuopusta. Siitäkin selvittiin, tosin jouduin laittaa esikoisen hoitoon viimeiseksi kuukaudeksi ennen uuden vauvan syntymää (en vain pystynyt enää nostella esikoista kun maha tuli eteen ja cp-vamman vuoksi en voi kyykätä reisillä). Se oli raskasta aikaa.
VastaaPoistaItsekin yritän aina pitää positiivista fiilistä yllä, mutta ei se aina onnistu. Voimia sulle arkeen, pyydä apua (esimerkiksi neuvolasta jos ei tukiverkkoa ole lähellä) ajoissa jos siltä tuntuu! <3
Kaikesta onneksi selviää. Sen huomaa viimeistään silloin, kun katsoo elämää taaksepäin. Minua auttaa aina lopulta se, että olen realisti ja osaan laittaa välillä tunteilun ja fiilikset sivuun. Suhtaudun asioihin asioina. Sitten hoidan ne yksi kerrallaan. Ja minulla on tosiaan ihana mies rinnalla. Ja jos esikoisella on hyvä päivä (tätäkin tapahtuu joskus), niin hänestäkin on jo paljon apua.
PoistaVoi miten tuttua:) Tsemppiä!
VastaaPoistaTsemppiä myös sinulle. Tänään on ihana aurinkoinen päivä ja silloin elämä tuntuu aina helpommalle.
Poista