lauantai 31. maaliskuuta 2018

Kun sä tanssit yksin...


Milloin olet tuntenut suurinta vapautta elämässäsi? Millainen se hetki on ollut? Kun kaikki, mikä on ikinä pidätellyt sinua on poissa. Miltä se on tuntunut? Minulla on aina ollut vaikea tulla nähdyksi. Kesti vuosia tajuta, että olen sisältä todella herkkä ja pelokas. Olin rakentanut itseni ympärille sellaisen ylisosiaalisen ihmisen roolin, johon uskoin itsekin ihan kypsälle aikuisiälle saakka. Vasta paljon myöhemmin tajusin, että olin näytellyt jotakin roolia, jonka olin kokenut pelastavan minut joltakin. Iloinen ja puhelias tyttö ei ollutkaan kovin iloinen. Tyttö vain selviytyi. Sosiaalisuus oli vain tapa pitää ihmiset omituisella tavalla loitolla. Samalla en kuitenkaan koskaan ollut todella näkyvissä. Pidin ääntä, mutta aivan kun sanat eivät olisi olleet omiani. Katsoin aina tilantaita jotenkin sivusta. Ja minulla oli paljon salattavaa. En ikinä jäänyt mihinkään haaviin kiinni. Sujuvasti purjehdin läpi lapsuuden ja nuoruuden (muutamia kömmähdyksiä lukuunottamatta) ilman, että kukaan ikinä ajatteli minkään olevan pielessä. Sairastuin masennukseen ensimmäisen kerran lukiossa. Tietynlaisen kulissin ylläpitäminen oli minulle vain liikaa. Tuntui, että juoksin suoraan tulta päin. Yhä tuo suojamuuri kulkee mukanani ja maksan siitä ajoittain korkeaa hintaa.

Astukaa näkymättömien rajojen yli. Uskon, että muuten ei voi koskaan aidosti tuntea itseään. Minun hetkeni oli sivullisen silmin katsottuna varmasti pieni ja vaatimaton. Siinä hetkessä...siellä jossakin kaikkien kerrosten alla viattomana ja puhtoisena. Samaan aikaan lähes alastomana ja vahvempana kuin koskaan. Minä tanssin yksin tanssilattialla. Täysin väliinpitämättömänä siitä, että toiset katsoivat. Kerääntyivät ympärille ja tuijottivat. Olin samalla siinä ja ihan jossain muualla. Soiva biisi oli todella keskinkertainen, mutta ei silläkään ollut väliä. Olin lähtenyt jonkun rinnalta. En kysynyt lupaa. Kävelin vain pois. Miellyttäjä minussa astui hetkeksi syrjään. Laitoin itseni ensin. Kerrankin. En katsonut taakseni. En lukenut kasvoja. En yrittänyt miettiä mitä toisen mielessä liikkui. En välittänyt miltä tuntui siitä, joka jäi yksin pöytään istumaan. Eikä minulla ollut jälkeenpäinkään, mitään tarvetta selittää. Ei edes silloin, kun toinen yritti viedä minulta kommentillaan jotakin pois. Sen vuoden aikana kävelin usein tieheni. Jätin ihmisen, joka mokaili, tuotti pettymyksiä ja satutti. Jokin minussa sanoi, että ei tarvitse jäädä tähän. Jälkikäteen jäin vielä monta kertaa. Palaan useasti mielessäni pieneen hetkeen tanssilattialla. Muisto saa voiman virtaamaan lävitseni.

6 kommenttia:

  1. Se tuntuu "pieneltä" asialta, muttei se ole. ;) Se vaatii rohkeutta, kokeile tehdä joskus uudestaan noin. Menet tanssimaan silloin ku susta tuntuu siltä, ei silloin ku koko jengi menee. Tanssi just silleen ku tykkäät!

    Kiva kirjoitus :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsensä ylittäminen tuntuu kyllä huikean hienolle. Tulee sellainen fiilis, että olisi vielä niin paljon löydettävää ja ammennettavaa omassa itsessä. Että matka olisi vasta alussa. Sellainen luo hirmuisesti uskoa ja luottamusta tulevaan. Kiitos kommentistasi! Ihanaa viikkoa sinulle ja kevään odotusta!

      Poista
  2. Toisen kerran kuukauden aikana totean, että kirjoituksesi meni ihon alle! Jotenkin ne omat asiat vaan aukeaa eteen toisella tapaa kun joku toinen on ne kirjoittanut sanoiksi. Eikä välttämättä asia tai tilanne ole ollut samanlainen, mutta selkeästi tunne on hyvin samankaltainen kun se saa näinkin voimakkaan reaktion aikaan! Kiitos sinulle ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lämmin kiitos Jemps! Ihanaa, kun kommentoit! Kiitos. Et usko miten paljon voimaa ja rohkeutta saan kirjoittamiseen, kun joku kertoo, että kolahtaa. Silloin blogin pitämisessä on taas jotakin järkeä. Kiitos siis Zempistä!!

      Poista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.