Arjen viemää

Apua. Miten ihmeessä kaikki tämän' maailman äidit ja isät muistavat kaikki lastensa menot? Itselläni alkaa olla jo kovalevy täynnä. Aikamoista muistirumbaa tämä elämä. Esikoisen ohjelmien lisäksi täytyy tietysti muistaa myös muiden lasten neuvolat ja suuhygienistit. Kyllä tässä myös tahattomasti unohtaa sovittuja päivämääriä. Olen ennen ollut kaikessa kovin tunnollinen, mutta nyt myöhästelen ja unohtelen vuoronperään. Hävettää. Aivoissa jyskyttää, että pitäisi hankkia perhekalenteri. Arjen keskellä on monta lankaa käsissä ja tehtävälistat ovat täynnä. Mietin, mitä ihmettä minulle on tapahtunut. Kuinka ihminen voi olla näin jumissa. Välillä tuntuu siltä, että aivot eivät vain toimi normaalisti. Ei hyvä juttu ollenkaan. Sanokaa, että tämä kuulostaa tutulle teistä, että en ole yksin. Saako minusta enää ikinä normaalia ja työkykyistä ihmistä?

Välillä tuntuu, että mistään ei tule mitään. On vain vedettävä syvään henkeä ja yritettävä hoitaa tehtävä kerrallaan. Olen huomannut, että välillä ajattelen, että jos saan yhden homman tänään tehtyä, niin aivan loistavaa. Välillä taas ajattelen, että yksi homma viikossa on myös ihan ok. Viikot ovat kovin erilaisia. Välillä hommat sujuvat paremmin ja toisinaan taas eivät. Lapset ovat hyvällä tuulella tai aivan mahdottomia (kahden tilan välillä ei tunnu olevan välimuotoa). Oma energiataso heittelee sen mukaisesti. Olemme tosin saaneet myös kokea miltä tuntuu sairastaa. Esikoisen eskarin aloituksen jälkeen meillä on oltu ensimmäisiä kertoja todella kipeinä. Välillä on koko perhe kaatunut petiin potemaan. Sairastelu on verottanut voimia. Meillä vanhemmilla ei tietysti ole edes aikaa kunnolla sairastaa ja potea. Tämän seurauksena sitä hilluu kuukaudesta toiseen vajaakuntoisena.

Lasten menojen lisäksi pitäisi tosiaan juhlia sukujuhlia, laittaa piha kuntoon, remontoida kotia ja suoriutua arjen rutiineista. Yritämme polkaista käyntiin myös isoa projektia. Oman aikansa vie myös blogi ja yhteisön asiat. Haaveilen, että saisin rauhallisen hetken mieheni kanssa, että voisimme edes puhua kunnolla keskenämme. Arjen viestintä on mitä on. Olen koko kevään vain ajatellut, että heinäkuussa sitten. Vielä pari kuukautta pitää jaksaa ja yhteinen irtiotto on totta.

Tällä viikolla olen ehtinyt jo monta kertaa mielessäni manata jokaisen elokuvan, joka on ikinä kuvannut ruuhkavuosia kevyen hupaisasti. Koen, että minua on johdettu rankasti harhaan. Ei näissä vuosissa ole mitään söpöä. Ei ole hauskaa tehdä samoja asioita jatkuvalla toistolla. Aivot eivät ilmeisesti pidä siitä. Ei ole hauskaa kompastua leluihin tai pyyhkiä roiskeita seinistä. Ei ole kivaa siivota sotkuja lattialta ennen aamukahvia. Nyt ei jaksa naurattaa. Huomenna taas huumori kukkii.