sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Musta keskiviikko


Keskiviikkona ylitseni vyöryi unettomien öiden aalto. Lapset päättivät yhteistuumin herätä ennen aamuseitsemää. Kaikkia kiukutti. Esikoisen mielestä aamupala oli jälleen kerran ihan vääränlaista. Seuraavaksi vuorossa oli tuttu taistelu lastenohjelmista. Esikoisen ja Pikku Herran suosikit menevät eri kanavilla. Koko päivän aikana ei tuntunut löytyvän yhtään leikkiä, joka olisi kaksikolta sujunut. Tappelua ja nahistelua riitti olimme sitten sisällä talossa tai pihamaalla. Koko päivä tuntui täyttyvän kaatuneista maitolaseista. Jääkaapissa tuntui olevan vain ainaista nakkia. Miehelläkin menisi töissä vähän myöhempään. Kaikki oli jotenkin pielessä. Päivään ei löytynyt rytmiä. Osansa kaikessa oli myös rankoilla helteillä.

Yhden päivän ajan matelin pohjamudissa. Kaikki tuntui puurolle ja totaalisen painostavalle. Mielessäni kuvittelin pitkässä ketjussa jatkuvat ruuhkavuodet. Vinkki: ajatusta ei pitäisi koskaan päästää karkaamaan, niin pitkälle. Väistämättä edessä on ahdistus, vaikka omaa arkea normaalisti rakastaisikin. Ja toki rakastankin. Keskiviikkona oma riittämättömyyden tunne nosti taas päätänsä. Ajattelin kuinka en ole sellainen äiti, jollainen haluaisin olla. Väsymys näkyy liikaa toiminnassani. Haluaisin näyttää lapsilleni sen hauskan ja keveän puoleni. Lapseni tuskin sanoisivat minua seikkailijaksi, vaikka juuri sellainen olen sisimmältäni. Haluaisin jaksaa lukea jokainen ilta kymmenen iltasatua ja todella pysähtyä juttelemaan lasten kanssa. Haluaisin olla kiinnostunut heidän asioistaan, enkä hukkua pykkivuoren alle.

Torstaina taas olo oli kevyempi. Aurinko jaksoi paistaa ja leikimme lähes koko päivän pihamaalla suihkupulloilla. Söimme kirsikoita puista ja muutama vadelmakin oli jo kypsynyt pensaissa. Pikku Tähti viihtyi kärryssä tai vieressäni pihakeinuissa. Tummat pilvet kaikoavat onneksi nopeasti. Henki kulki taas keuhkoissa ja painava tunne oli poissa. Väsymyksen pauloissa tunteet ovat kuin terävä miekka. Puoliksi nukutun yön jälkeen herää taas uuteen aamuun virkeämpänä. Onhan puolikas yö paljon parempi kuin kokonainen valvottu yö. Turhautumisen ja ahdistuksen tilalla on taas kiitollisuutta.

Pikkuisesti myös ajattelen, että ei minulla ole lupaa valittaa. Enää muutama päivä ja pääsemme reissuun puolisoni kanssa. Vuosi täynnä odotusta on vihdoin täyttymässä. Usein taitaa olla niin, että pitkä odotus purkautuu juuri ennen viimeistä määrähetkeä. Onhan meillä ollut tietynlaiset ruuhkavuosien paineet hartioillamme ja siihen pääälle vielä monta muutakin juttua. Kenties sitä saakin vähän väsähtää loppumetreillä. Reppureissumme on toki melkoisen ohjelmoitu, mutaa siltikin aivan meidän omaa aikaa. Onkin aikamoisen mielenkiintoista nähdä, kuinka osaamme puolisoni kanssa kohdata reissulla. Parisuhde on jäänyt kaiken muun jalkoihin ja nyt pitäisi kuroa kiinni tuota etäisyyttä. Unkarin jälkeen on jäljellä vielä kolme viikkoa yhteistä perheaikaa. Tehdään retkiä, juhlitaan esikoisen syntymäpäiviä ja nautitaan toistemme seurasta. Opetellaan yhdessä viikko uutta arkea esikoisen kanssa, joka aloittaa koulutiensä. Paras on vielä edessä.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.