sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Syksyisiä mietteitä


Syksy sateineen ja myrskyineen on saapunut. Viikko sitten tuli tehtyä pihamaalla ensimmäiset viralliset syyspuuhat. Haravat heiluivat rivakasti, kun siistimme pihaa myrskyn jäljiltä. Viimeiset omenat saivat myös kyytiä. Meidän aika isoa pihapiiriä reunustavat lehtipuut ja syksyisin saammekin paiskoa hommia ihan tosissaan. On jotenkin haikeaa pakkailla pihakalusteet pois. Muistutan aina itselleni, että saan tilalle lyhtyjä, callunoita ja valosarjoja. Varsinkin pihakeinun talviteloille laittaminen on minusta tuskallista. Usein venytänkin kesäkautta mahdollisimman pitkälle. Pihakeinussa jotenkin kulminoituu lapsuuteni parhaat muistot mummon ja papan luona vietetyistä kesäpäivistä. Keinu on meilläkin ahkerassa käytössä ja siinä on vietytty monta kivaa hetkeä yhdessä lasten kanssa saippuakuplia puhallellen, kirjoja lukien ja jäätelötötteröitä syöden.

Toivon kovasti, että ehdin vielä istuttaa esikoisen omaan kukkapenkkiin kukkasipulit. Pieni kiva yllätys tulevalle keväälle odottamaan perheen kukkakeijua. Meidän pihapiirissä viihtyvät linnut ja olemme jo saaneetkin ihailla parvia, jotka pysähtyvät pihassamme aina syksyisin. Kohta pääsemme taas lasten kanssa ruokkimaan pikkuisia ystäviämme. Lintujen päivittäiset vierailut ovat perheen pienille iso juttu. Viikonloppuna kävimme perheen kanssa pienellä metsäretkellä ihmettelemässä kauniita kärpässieniä, keräämässä kiviä, kiipeilemässä ja piirtelemässä tikulla hiekkaan. Ihmettelimme isoja muurahaiskekoja, jotka ovat hiljentyneet jo talviunille. Juttelimme jääkaudesta ja harjujen muodostumisesta.


Rakastan syksyn tuoksua. Kotinurkillani tuoksuvat voimakkaasti männyn neulaset. Tuoksu on tuttu jo lapsuudesta. Sekaan sekoittuu palavan puun tuoksu, kun korttelin rintamamiestaloissa sytytetään takat antamaan lämpöä ja tunnelmaa illan hämärtyessä. Huomaan usein miettiväni kotikatuni taloja, joista suurin osa on rakennettu heti sodan jälkeen. Kuinka ihmiset rakensivat elämäänsä ja perustivat perheitä. Uskoivat tulevaan, mutta kenties myös varautuivat vaikeuksiin. Kuinka talot pysyvät paikoillaan ja ihmiset vaihtuvat. Millainen perhe on mahtanut aikoinaan rakentaa meidän nykyisen kodin. Millaiset ihmiset ovat tehneet harjulla kulkevat kinttupolut.

Itse toivoin vain, että meidän katon alla asuisi onnellinen perhe. Kaikkea hienoa ei tarvitse olla ja vähempikin riittää. Toivoisin, että meidän talossa raikuisi nauru ja olisi tilaa oppia erheistä ja rohkeutta yrittää uudelleen. Toivoisin, että meidän ei tarvitisi olla millään mittapuulla täydellisiä tai hyviä, että se mitä me olemme olisi juuri hyvä. Toivoisin, että meidän kodissa ei jätettäisi ketään yksin pienen tai suuren murheen kanssa. Toivoisin, että koskaan ei olisi liian kiire aidosti kuunnella ja olla läsnä. Toivon tavallista elämää ja rauhaa.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti