Sinnittelyä

Sain itse todistaa somen valtaisaa voimaa tällä viikolla. Yksi päivitys sai minut pysähtymään ja miettimään. Hetken päästä huomasin kirjoittavani Instagram-tililleni rehellistä tunteen purkausta. Usein taidan itsekin ajatella, että tämä kirjoittelu ja jatkuva päivittäminen on arvokkaan ajan hukkaamista. Ajattelen kuinka väsytän itseäni tällä hömpällä ihan turhaan. Onneksi kohdalleni osui, juuri oikeat sanat ja juuri oikeaan aikaan. Ei tämä touhu ole turhaa ja sisällötöntä. Moni meistä koskettaa ihmisiä tietämättään. Minuakin kosketettiin. Sain rohkeutta kirjoittaa omista tuntemuksistani rehellisesti. Olen hukassa.

Sain aivan ihania ja viisaita kommentteja. Rohkaisua. Monesti parjaamani some antoi minulle takaisin isolla kädellä. Sain voimia takaisin. Minulla on lupa olla hukassa. Kenties kaikki kuohunta valmistaa minua suureen muutokseen. Tajusin myös, että en todella ole antanut elämälle mahdollisuutta tapahtua. Olen yrittänyt kenties liikaa vaikuttaa tapahtumiin. Tekeminen on usein syrjäyttänyt ajattelemisen. Tajusin myös, kuinka kovasti pelkään olla negatiivinen. Pelkään, että pimeys ympäröi minut heti, jos uskallan vähänkin valittaa. Pidän väkisin kiinni valonsäteistä ja yritän ruokkia niitä. Yritän luoda iloa ja lämpöä ympärilleni ja unohdan välillä totuuden. Minulla on paha olla. Syvällä sisälläni on paljon surua. Itkemättömiä itkuja.

En ole ollut itselleni hyvä ja lempeä. Missään vaiheessa en ole antanut itselleni armoa kiireisten pikkulapsivuosien aikana. Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet raskaita fyysisesti ja henkisesti. Pelkästään valvomisen määrä on ollut valtaisa. En ole taputtanut itseäni olalle missään vaiheessa. Olen vain nähnyt puutteeni ja huonot hetkeni. Olen tuntenut monen äidin tapaan syyllisyyttä ja riittämättömyyttä. Olen kantanut myös muiden huolia enemmän kuin tarpeeksi. Tukenut ja rohkaissut. Olen unohtanut matkan varrella jotakin tärkeää. Olen täällä maailmassa myös itseäni varten.

Suhtaudun elämään vaatimattomasti. En tarvitse paljoa. Ainut toiveeni on luettavissa lähes jokaisesta postauksestani. Suoraan tai rivien välistä. En halua menettää uskoani. Haluan olla kuten pihapiirin itsepäinen omena, joka roikkuu yksin puussa. Kaikki muut ovat jo menneet menojaan. En yhtään tiedä, mitä se oikein ajattelee. Sinnittelee. Tiedän, että jo huomenna käännän selkäni tälle olotilalle ja teen taas mielessäni tuttuja listoja kaikesta, mistä olen elämässäni kiitollinen. Sellainen minä olen. Suru kuitenkin istuu olkapäällä. Kuiskuttelee välillä korvaan.