keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Ajatusleikki


Onneksi on olemassa myös päiviä, jotka sujuvat ihmeellisen kivuttomasti. Tänään oli sellainen päivä. Aamu alkoi esikoisen koululla yhteisellä palaverilla opettajan kanssa. Oli mukava saada vahvistusta omalle tuntemukselle siitä, että esikoisella on moni asia loksahtanut oppisen kanssa paikoilleen. Kotiin palattuani vaihdoin lastenhoitovuoroa isovanhempien kanssa. Pikkuiset olivatkin vasta heränneet, joten sain jatkaa aamua heidän kanssaan aivan totutusti. Lapset napostelivat aamupalansa ja jatkoivat leikkeihinsä. Leikkien lomassa ehdittiin lukea kirjaa ja piirustella. Perheen kuopus sai rauhassa nukkua päikkärit. Esikoinen teki koulusta saavuttuaan läksynsä kerrankin mukisematta ja reippaasti. Etsin ja löysin kaikki partion hiihtoretken varusteetkin melkoisen kivuttomasti ja ehdin vielä keittää termokseen lämmintä mehua pikku partiolaiselle ennen lähtöä. Iltakin sujui ilman suurempia kömmähdyksiä. Lapset olivat ihmeen sopuisasti ja jälkiruoaksi syötiin tietysti edellisen päivän synttärikakkua. Jaksoin vielä ennen pyykkien ripustamista lukea esikoiselle luvun Annan nuoruusvuodet kirjasta. Iltayhdeksän aikaan kömmin sänkyyn näpyttelemään postausta. Vielä oli hitusen virtaa jäljellä.

Arjen ollessa täynnä tekemistä ja päivien soljuessa eteenpäin samanlaisina mietin joskus, mitä tekisin, jos minulla olisi aikaa itselleni. On kai melkoisen tunnettu tosiasia, että keskellä ruuhkavuosia elävä pariskunta miettii ainakin kerran vuodessa avioeroa siltä kantilta, että se lisäisi omaa aikaa. Kieltämättä minäkin olen joskus synkkinä hetkinä ripustautunut ajatukseen. Joka toinen viikonloppu täysin omaa aikaa kuulostaisi ruhtinaalliselta. Mitä sillä kaikella ajalla oikein tekisi? Aluksi varmasti vain nukkuisin ja nukkuisin. Nukkuisin pois kaiken tämän kamalan väsymyksen. Löytäisin itseni uudelleen kaiken tämän puuduttavan moskan alta. Lukisin taas kirjoja ja katsoisin vanhoja dekkareita. Kuuntelisin kaikki lempibiisini punaviiniä siemaillen ja kynttilöitä poltellen. Kävisin pitkillä lenkeillä ja uimassa. Kesäisin pyöräilisin. Harrastaisin taas käsitöitä ja kuvaisin enemmän. Sopisin treffejä tyttöjen kanssa kaupunkiin. Kävisin elokuvissa. Sisustaisin. Hifistelisin kahvin kanssa. Lakkaisin kynteni ja harrastaisin kasvonaamioita.Kuuntelisin hiljaisuutta. Hengittäisin. Mitä sinä tekisit?

On silti vaikeaa ellei täysin mahdotonta ajatella itseään irrallaan tästä ympärillä pyörivästä sirkuksesta. Tätä tämä elämä nyt on. Joka päivä minä päätän, että tästä tulee hyvä päivä. Välillä onnistun ja toisinaan taas epäonnistun surkeasti. Periksi ei voi antaa. On vain jatkettava matkaa. On jaksettava jaksaa. Sitouduttava silloinkin, kun tekisi mieli juosta karkuun. Ruuhkavuodet ottavat meistä mittaa. Syöksevät meidät tuijottamaan synkimpiä syövereitä ja nostavat meidät taas kohti puhtainta iloa. Sykli tuntuu välillä loputtomalle. Nämä vuodet saavat meidät tuntemaan olomme pieniksi ja riittämättömäksi ja välillä taas on pienoisesti varaa röyhistää rintaansa. Voimme vain tehdä parhaamme. Toivoa huomisesta helpompaa ja pitää kiinni tämän päivän jaetuista nauruista. Muistaa, että huomennakin voi tunkea pipon syvälle päähänsä ja heittää talvitaki päälle ja mennä pihamaalle lasten kanssa tuulettumaan. Tuulettaa ajatuksia. Tuulettaa kiristävän vanteen pois pään ympäriltä. Voida paremmin.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.