Matkalla kotiin

Tämä kirjoitus on odottanut arkistoissa pitkän aikaa. Olen miettinyt painanko julkaisunappia. Muokkaanko kirjoittamaani. Olen odottanut, että pelilaudan nappulat järjestäytyvät oikeille kohdilleen. Olen aina ollut sellainen, että haluan puhua asioista vasta sitten, kun ne ovat todellisia. Oma rakas kotimme on laitettu myyntiin. Tämä keltainen rintamamiestalo on ollut vuosia kirjoituksieni keskiössä perheeni ohella. Monelle teistä talo varmasti vaikuttaa jopa ihan tutulle. Yhtä elävälle ja hengittävälle hahmolle kuin me talon asukkaatkin. Olen kirjoitellut paljon talon remonteista ja sisustamisesta. Talossa on vietetty lastenjuhlia ja eletty värikästä arkea. Välillä on möyhitty pihamaalla ja tunnelmoitu pihakeinussa. Sytytetty takkaa villasukat jalassa. Kaiken ihanan keskellä on asunut myös suru. Alkuvuodesta alkoi tuntua siltä, että aika tässä talossa on kulunut umpeen. Edessä on suuri muutos, johon liittyy toki myös paljon haikeutta. Tämä talo on ollut kotimme pitkään. Toivon koko sydämestäni, että talon ostaisi ihmiset, jotka haluisivat pitää siitä meidän tavallamme hyvää huolta. Seuraavassa pitkään panttaamiani mietteitä ajalta, jolloin päätös luopumisesta lopulta syntyi...

Hiihtoloma viikko vierähti melkoisen nopeasti ja tällä viikolla olen taas pinnistellyt päästäkseni arjen kyytiin mukaan. Meidän perheessä loma ja arki poikkeavat toisistaan kuin yö ja päivä. Lomalla panostamme täysillä siihen, että vietämme aikaa perheenä ja arkena taas koko perhe kokoontuu yhteen reilusti iltakuuden jälkeen. Tämä on ollut pikkulapsivuosien keskellä minulle se rankin juttu. Asia, joka on kaivertanut minua sisäisesti äärettömän paljon. Vienyt koko perheeltä pois korvaamattomia hetkiä pitkässä ketjussa. Pitänyt meitä välillä myös henkisesti etäällä toisistamme perheenä. Välillä olen pystynyt työntämään asian pois mielestäni ja keskittynyt iloisempiin aatoksiin, mutta lopulta päätynyt ajatusteni ja tunteitteni kanssa samalle raastavalle radalle. Voisiko elämä olla erilaista? Ajatella, jos ei tarvitsisi soittaa puolisolle töihin vain todetakseen, että emme ole ehtineet moneen päivään vaihtamaan kuulumisia.

Muutto takaisin kotiseudulle oli oikea ja samalla väärä päätös. On ollut suorastaan etuoikeus saada olla todistamassa lasten ja isovanhempien tärkeän suhteen syntymistä ja syvenemistä. Viemme mukanamme ison nipun tärkeitä ja rakkaita muistoja. Ja toki tämä yhteys myös säilyy ja sitä tullaan jatkossa vaalimaan erityisesti. Etäisyys on kuitenkin ollut asia, joka on vaikuttanut jokapäiväiseen elämäämme liian paljon. Meidän on aika tiivistää rivejämme perheenä. Olemme sen lapsillemme velkaa. Lapset ikävöivät isäänsä. Vajaan vuoden päästä minäkin lähden töihin ja perheen arki mullistuu totutusta. On tärkeää helpottaa tätä siirtymää mahdollisimman paljon. On aina helppoa olla asioiden kanssa jälkiviisas. Siihen en halua sortua ja samalla vähätellä näitä vuosia, joita olemme tässä talossa ja viettäneet.

Ajaessamme Lapista kotiin pimeässä ohitimme onnettomuuspaikan. Auto oli kyljellään lumisessa hangessa. Hälyytysajoneuvojen valot välähtelivät pimeässä. Jatkoimme matkaamme. Toivoimme parasta. Väistämättä mieleeni juolahti, kuinka meilläkin oli koko perhe kyydissä. Revontulet hehkuivat taivaalla. Tähdenlennot vilisivät silmissä. Tie oli liukas. Autossa matkalla kohti Etelä-Suomea tajusin, että en halua odottaa kotona yksin lasten kanssa enää yhtään päivää/kuukautta/vuotta. En halua olla enää huolissani. Sydämeni matkaa päivittäin puolisoni mukana hänen ajaessa pitkää matkaa töihin ja kotiin. Pimeässä, tuiskussa, liukkaalla tiellä, syysmyrkyssä ja ketjukolareiden keskellä. On raskasta olla huolissaan. Meidän elämän on muututtava.

Matka kotiin on alkanut. Kerron teille, kun olemme päässeet perille.