sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Menneet viikot


Tammikuu oli pitkästä aikaa blogissa hiljaisempi. Toki muutamia postauksia tuli silti tehtyä. Kirjoitustahti on kuitenkin ollut blogissa pitkän aikaa vakio, joten jostakin varmasti hiljainen tammikuu kertoo. Talon myyntiin liittyvät asiat ovat vieneet normiarjen lisäksi aikaani. Toinen syy löytyy luultavasti omasta mielentilastani. On ollut jo tovin sellainen olo, että haluan vain käpertyä kokoon lämpimän peiton alle, syödä suklaata ja töllätä rauhassa sarjoja. Usein olen kirjoittanut iltaisin muiden jo mentyä nukkumaan ja viimeistellyt kirjoituksia katkonaisesti aamupäivisin. Jo pidemmän aikaa olen vain halunnut olla. Jokainen päivä tarjoilee runsaalla kädellä kiukkua ja muuta lasten ympärillä pyörivää ohjelmaa. Iltaisin korvat ovat olleet väsyneitä hälystä ja riitojen ratkojan roolissa sitä on saanut ihan tarpeekseen myös puhumisesta.

Päässäni on kyllä pyörinyt kaikenlaisia ajatuksia, mutta en ole halunnut niitä sanoittaa edes lähipiirilleni. Isoja asioita ja aiheita, joiden pureskeluun tarvitsen aikaa. On paljon sellaista, mikä ei koskaan päädy tänne blogin puolelle, mutta samalla vaikuttaa elämääni suuresti. Kenties jonakin päivänä pystyn avaamaan asioita myös tänne. Tällä hetkellä tarvitsisin kaikista eniten etäisyyttä ihan kaikkeen. Blogin Instagram-tili on ollut jo pitkään ihanan eloisa (lämmin kiitos kaikki te ihanat) ja siellä olenkin läsnä ihan päivittäin vastaamassa teidän kommentteihin ja lisäilemässä pieniä palasia arjestani. Maitokahvimedian aamubiisit kertovat myös aina hivenen myös minun sielunmaisemastani ja kahvikuppikuvat ja tekstit täydentävät osaltaan sitä, missä mennään milloinkin.

Tiivistetysti olen antanut nyt itselleni luvan vähän aikaa vain olla. Saan syödä herkkuja ja unohtaa kaikki kuntokuurit. Saan iltaisin nukkua tai katsella sarjoja kyllästymiseen asti. Minun ei tarvitse jutella tai avata ajatuksiani, jos minusta ei sille tunnu. En halua vastata muiden toiveisiin ja olla jatkuvasti saatavilla. Tunnen kuitenkin jo lähestyvän kevään ja iloitsen lisääntyneestä valosta. Odotan hiihtolomaa ja perheen yhteistä reissua. Yritän saada ajatukseni kasaan ja tehtyä suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Samalla kuitenkin nauttia pienistä rauhallisista hetkistä lasten kanssa. Niitäkin aina silloin tällöin siunaantuu.

2 kommenttia:

  1. Mä niin tiedän ton fiiliksen kun ei halua sanoa maailmalle yhtään mitään! Muistan kun olin päiväkodissa töissä ja omat lapset olivat pieniä, kaipasin iltaisin vain ja ainoastaan omaa rauhaa. Tuntui että äänikin jo loppuu. Tärkeintä on olla ottamatta mitään huonoa omaatuntoa❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle. Kenties siinä on paljon sitäkin, että ajatukset ovat myös itselle keskeneräisiä. Isoja juttuja, joita pitää pureskella. Päätöksiä joita on tehtävä. Kaiken ollessa selkeätä omassa päässä niistä on myös helpompi kirjoittaa. Ihanaa Ystävänpäivää sinulle ja mukavaa viikonloppua.

      Poista