Katselen lehtien ja kirjojen maisemia ja toivoisin, että voisin jättää ihan koko elämäni pieneksi hetkeksi taakseni. Mennä johonkin ihan uuteen paikkaan ja vain hengittää. Haluaisin olla ihan jossakin muualla. Mukana vain kamera, vihko ja kynä. Haluaisin kirjoittaa kaiken tämän rintaa puristavan pois itsestäni. Kuvata sieluni maisemia.
Välillä mietin, että miten tämän jatkuvan kohinan keskellä voisi saada aikaan mitään järkeviä päätöksiä tai päätöksiä ylipäätään. Miten voi päästä minkään asian kanssa eteenpäin, kun energia menee täysin ympäröivän kaaoksen hallintaan. Olen jo tovin tajunnut, että elämästäni puuttuu tyystin sellainen ihminen, joka kannustaisi minua siinä, mitä yritän saada aikaan. Suurimmaiksi osaksi tunnen epäonnistumista elämän eri osa-alueilla. Samalla pitäisi luoda täysin uutta väylää elämään. Tunnen suurta riittämättömyyttä.
Kirjoittaminen lohduttaa. Olen kiitollinen blogin olemassaolosta. Tämä on ollut vuosien varrella minulle se oma paikka purkaa sisäistä lastia. Toki tänne on eksynyt myös ilon pirskahduksia.Olen hyvilläni, että olen vuodesta toiseen jaksanut jatkaa. Näissä pienissä kirjoituksissa olen aidoimmillani ja sen ihmisen tavoittaminen on minulle tärkeää. En halua unohtaa itseäni, vaikka tyrskyt lyövät vasten kasvojani. Yhä haaveilen, uskon unelmiin, luon uutta ja yritän järkeillä vanhaa. Yhä olen sitkeä, turhautunut ja pitelemätön. Tiedän olevani voimakas. Taskuraketti. Tulikärpänen. Älä elämä tallaa sieluni päälle.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.