Hämmästys ja kummastus

Ihan aluksi kaunis kiitos kaikille teille ystäville, kavereille ja tuntemattomille ihmisille rohkaisevista kommenteista ja viesteistä. Minulla on kaikki ihan hyvin. Minä elän ihan normaalia arkea kahden pienen lapsen kanssa. Ajattelin, että kirjoitan masennuksesta vain yhden postauksen, mutta palautteen määrä pienoisesti yllätti minut. Tällaisina hetkinä sitä jää jotenkin sanattomaksi. Tuntuu siltä, että hetken kuljettiin rinnakkain. Sinä ja minä.

Todella moni tuntui yllättyneen avautumisestani ja siitä, että minä puhun masennuksesta. Kaikki ei näy ulospäin. Moni uskoo, että masentuneen ihmisen koti on sekaisin ja sotkua täynnä. Yhtä sitkeä mielikuva on se, että pitäisi laahustaa ympäriinsä likaisessa tukassa. Meillä on koti ihan ok kunnossa ja minäkin käyn suihkussa. Minä nauran ja saatan näyttää olevan huoneen iloisin ihminen. Minä piristän ja tuen muita. Ja olen kärsinyt ja kärsin masennuksesta. Toki masennuksen asteet ja ilmenemismuodot vaihtelevat suuresti eri ihmisillä. Masennus myös koostuu monesta pienestä asiasta. Itselläni masennuksen syntyyn on vaikuttanut mm. migreeni ja jatkuva unenpuute. Toki myös hormonaaliset muutokset raskauksien myötä. Ja moni muu seikka. Me ihmiset olemme niin monimutkaisia rakennelmia. Oma persoona vaikuttaa myös suuresti siihen miten masennuksen kanssa pärjää. Jos omaa paljon sisäisiä voimavaroja ja selviytymiskeinoja ei välttämättä tarvitse turvautua lääkehoitoon. Tämä on vain minun oma ratkaisuni, joka sopii minulle.

Miksi minä avauduin aiheesta? Olen tosi pitkään kirjoitellut blogia siten, että olen jättänyt täältä paljon pois sellaista minkä olen tahtonut pitää itselläni. Blogi on ollut minun "iloinen paikkani". Haluan kuitenkin kirjoittaa aitoa blogia ja olla myös itse täällä teille läsnä. En halua, että blogini olisi epäaito tai muovinen. Vuoden aikana moni teistä on kommentoinut eri postauksiin omia fiiliksiä ja palasia elämästään ja koen olevani teille jollakin tavalla pienoisesti velkaa. En halua antaa teille väärää kuvaa itsestäni. On totta, että toisinaan on ollut ihan kiva kevennys tulla kirjoittamaan blogin puolelle jotakin hassua hömppää, kun on juuri itkenyt silmät päästään huonoa oloaan. Nyt kuitenkin teen sen asian suhteen pienen muutoksen ja saatan joskus kirjoittaa, että kuulkaas kurjalle tuntuu. Uskon kuitenkin, että pidempään blogiani lukeneet tietävät, että minulla on hieman sarkastinen huumorintaju, joten en hirveästi kuitenkaan osaa synkistellä.

Pahinta masennuksessa on se, että ei tunne mitään. Ei iloa eikä surua. Voi onnistua hienosti jossakin asiassa, mutta se ei nostata mitään tunnetta. Ei iloa eikä ylpeyttä. Sitä vain on ja hengittää. Joskus itkun tuleminen tuntuu helpotukselle. Joskus yksinään voi tuntea aivan pohjatonta surua. Sitä melkein pelästyy. Moni meistä sairastuu vahvuuteen. Välillä elämää pitää kelata taaksepäin. Antaa lupa tunteiden tulla.

On vaikea ymmärtää miksi meidän kaikkien pitäisi sulkea itsemme kaappiin ja hävetä murheitamme. Salaamiseen liittyy usein häpeää ja miksi ihmeessä meidän pitäisi tuntea häpeää siitä, että olemme ihmisiä? Ei jotakin kumista ja muovista tehtyä. En usko, että heikkouden tunnustaminen tekee meistä muiden silmissä vähempiarvoisia. Elämme kuitenkin kovassa pärjäämisen kulttuurissa, joka vaati tiettyä kovuutta. Minä olen mieluummin sinnikäs, sisuskas ja pehmeä.