Omituisesti näihin päiviin yhdistyy kipuilu ja oman elämän tiivistyminen kotoisiin nurkkiin. Yhdessä vietetty aika on aina ollut meidän perheessä jotakin, joka kuuluu yleisesti lomakausiin. Tavallinen elämä meidän talossa on pitänyt aina sisällään paljon erillään olemista. Kotikoulu on mennyt ihan omalla painollaan, mutta muuten on ollut paljon sietämistä ja opettelua siinä, että olemme koko ajan yhdessä. Erikoisissa tilanteissa sitä useasti huomaa, kuinka urautunut sitä on tässä kotona hoitamaan asiat omalla tavallaan. Tunnustan, että en pidä siitä, että joku sotkee alati aikatauluja tai hajottaa toimivaa pakettia. En toki haluaisi olla tylsä, mutta moni juttu on arjessa testattu jo moneen kertaan. Minä vain tiedän paremmin, mikä toimii. Moni kotiäiti varmasti kulkee päiviä läpi osittain virransäästö päällä. Miksi tehdä asioista vaikeampia kuin niiden täytyy olla. Päivään mahtuu vääntämistä ja kääntämistä muutenkin. Valitsen taisteluni viisaasti.
On varmasti aika selvää, että meidän talossa vanhemmat käyttävät paljon aikaa kinasteluun. Hienoa olisi päästä helpommalla, mutta jotenkin sitä on hermot kireällä ja ärtynyt. Yritän keksiä lapsille kivoja juttuja ja puuhaa, mutta kyllä se oma mieli laahaa pohjamudissa. Jos saisin edes hetken viettää rauhassa antaisin kyyneleiden tulla. Sisällä on iso lasti turhautumista ja mielipahaa. Seison omien haaveideni savuavilla raunioilla. Tässäkin tilanteessa luon jo uusia suunnitelmia. Keskitän tarmoni johonkin muuhun ja pysyn puuhakkaana. Samalla kuitenkin möykky sydämen päällä on varsin todellinen. Nukun huonosti ja alakulo on alati läsnä. Oma arki jo sellaisenaan on melkoisen kuluttavaa. Talossa vilistää kolme voimakastahtoista lasta, jotka vuorotellen purkavat tunteensa minuun.
Minua ei paina sosiaalinen eristyneisyys. Viihdyn yksin. Perheen perustamisen jälkeen en ole oikeastaan pystynyt kunnolla lataamaan akkujani. Olen lähinnä yrittänyt kehitellä erilaisia tapoja selviytyä kuormituksesta. Rakastan eläväisiä lapsiani ja perhettäni, mutta toisinaan haluaisin vain juosta kaikkea karkuun. Tiedän olevani usein ärtynyt ja lyhytjännitteinen ja kannan siitä paljon huonoa omaatuntoa. Ei ole helppoa olla introvertti lapsiperheessä. Me aikuiset olemme kuitenkin alati venyviä ja sopeutuvia. Osaamme laittaa välillä itsemme ja omat tarpeemme syrjään ja tehdä kaikkemme lastemme eteen. Haasteellisempaa minulle on päästää irti unelmasta. Tämä aika muovaa kovalla kädellä meidän kaikkien elämää. Harva meistä osasi aavistaa, mitä tämä vuosi toisi tullessaan. Henkilökohtaiset uhraukset tuntuvat pieniltä, kun ne heijastaa suurta taustaa vasten. Ja siltikin meillä on lupa surra eilistä päivää, jolloin kaikki näytti omassa elämässämme kovin toisenlaiselta. Moni on varmasti kokenut tavallani ovien sulkeutuvan ympärillään.
Toki tässäkin ajassa on mahdollisuutensa. Kenties juuri nämä poikkeusolot saivat minut vihdoin tekemään päätökseni sen suhteen, mitä lähden seuraavaksi tavoittelemaan. Kenties yksi etappi johdattaa minut seuraavaan ja pääsenkin lopulta toteuttamaan sen suurimman haaveeni hieman eri tavalla. Olen aina ollut huono luopumaan asioista, joihin uskon koko sydämestäni. Nyt täytyy vain paiskia lujasti töitä ja todeta, että maali häämöttää kauempana kuin ajattelin, mutta kenties sinne vielä voi kuitenkin päästä. Huomaatteko. Toiveikkuus nousee minussa kaikesta huolimatta, vaikka olisin juuri ottanut iskun vastaan. Se on melkein ärsyttävää.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.