Kirjoittelin vajaa vuosi sitten aika paljon rakkaudesta ja parisuhteesta. Toivottavasti humoristisella ja hivenen sarkastisella tyylillä. Tämä aihe on loistanut poissaolollaan blogista nyt melkoisen pitkään. Syy on todella luonnollinen. Juuri nyt elämme mieheni kanssa enemmän kämppiksinä. Tuskin meistä kumpikaan tätä tilannetta haluaisi, mutta asiat nyt vain ovat urautuneet ainakin toviksi tähän suuntaan. Parisuhteen aaltoliike on heittänyt meidät nyt tähän tilaan. Mahdollisuuksia viettää aikaa yhdessä on rajallisesti. Miehen päivittäinen vaativa työmatka ja oma väsymykseni, sekä arjen paine ja kiire vievät meitä nyt ainakin hetkellisesti hieman erilleen.
Odotusaikana olisi ihana jakaa fiiliksiä toiselle. Kuulostella masuvauvan liikkeitä ja miettiä vauvalle nimeä. Olisi ihanaa, jos joku ehtisi hieroa kipeitä jalkojani. Pyyhkiä kyyneleet pois RaskausHormoniHirviön kasvoilta. Olen todennut olevani yksinäinen odottaja. Tämä ei ole moite mieheni suuntaan. Tiedän, että hän olisi mielellään enemmän minuakin varten. Vuorokauteen ei kuitenkaan saa enempää tunteja mahtumaan. Lasten iltarutiinien jälkeen väsynyt odottaja nukahtaa noin kello 20.30. Monena iltana on ollut tarkoitus taaperon nukuttamisen jälkeen kömpiä vielä sohvalle katsomaan lempisarjaa. Turhaan. Silmäni eivät pysy auki. Olohuoneen sohva olisi kuitenkin tyhjä ja huone pimeä. Mieheni nukkuisi luultavasti esikoisen huoneen nojatuolissa.
Onneksi välillä kesken kiireisen pyykin ripustamisen nojaamme toisiimme tovin, kun kaksi kaatumaisillaan olevaa puuta. Onneksi nauramme yhdessä ruokapöydässä koko tälle hullulle elämänvaiheelle. Elän usein ajatuksissani jo pitkälle eteenpäin. Lasken henkistä aamukampaa mieheni seuraavaan lomaan. Toisinaan, kun naapurien autojen ajovalot heijastuvat keittiön ikkunaan kello 16.30 tunnen itseni kuitenkin todella surulliseksi. Hirveän hienosti olen kaikki nämä vuodet yrittänyt toimia omana elämäntapavalmentajanani. Suhtautua positiivisemmin ja toiveikkaammin asioihin. Pitänyt itseäni kotiäitiyden ohella kiireisenä erinäisillä projekteilla, että en vain kiinnittäisi liikaa huomiota omaa yksinäisyyteeni. Itsensä huijaaminen on turhaa. Sydämessäni toivon aina, että auton ajovalot kääntyisivät meidän pihalle päin.
Rakkaus kuitenkin pysyy. Eilen. Tänään. Huomenna. Kenties jossakin kalenterin kohdassa ennen vauvan syntymää olisi merkintä: sinä+minä ja 24h Getaway. Minulla olisi sinulle, niin paljon kaikkea kerrottavaa, mitä en vain ehdi arjen keskellä kertoilla. En kaipaa mammakavereita tai perhekerhoa. Eivät ne ole oikein minun juttujani. Ja kyllä minä koen, että minulla on ihan oikea elämäkin tässä elettävänä. Kaipaan vain parasta ystävääni. En usko itsesäälissä rypemiseen (vaikka postaus voi siltä vaikuttaa). Yritän tehdä joka päivä jotakin mielekästä. Haluaisin voida sanoa, että paras aika elämässäni on tänään. Kurotan tuota suurta ajatusta kohti, mutta se menee palasiksi ja katoaa.









