Korkeasaaren reissun jälkeen olen potenut melkoista Helsinki ikävää. Varmasti moni muisto on kultautunut tässä vuosien varrella, mutta osa on vielä ihan aitoja. Eniten kaipaan merituulta. Ihanan viilentävän puhurin pyyhkäistessä ohi on vaikea olla ahdistunut. Kesät tuntuivat sujuvan kaupungissa jotenkin vaivattomammin. On toki totta, että omakotitalo pihoineen teettää enemmän töitä, mutta tarkoitan vielä jotakin muuta. Hyvillä keleillä meillä oli aina tapana töiden jälkeen suunnata Alepaan ostamaan hassuja eväitä ja istua puistossa aina siihen asti kunnes aurinko meni menojaan. Kotosalla näkee pihassa vain hampsuttavat rikkaruohot ja remontin jäljet. Eihän se tietysti ole ihan, niin yksinkertaista. Toisinaan on vain kiva tehdä siitä mielessään simppeliä tyyliin: maalla on työleiri ja kaupungissa vapaus. Kiistaton totuus on kuitenkin se, että olimme enemmän yhdessä perheenä Helsingissä.
Elämä heittelee. Olisi hienoa, jos voisi aina tehdä jokaisen päätöksen harkiten ja ratkaisujen kauaskantoiset seuraukset huomioiden. Me emme vain näe kovin kauas ja kenties, niin on toisinaan hyväkin. Moni hieno asia jäisi varmasti elämänketjusta pois, jos laskisimme kaiken varman päälle. Siltikin on myönnettävä, että meitä ihmisiä on paria eri typpiä: huolettomia, suunnitelmallisia, varmoja ja haparoivia. Itse taidan lukeutua tuohon viimeiseen lokeroon. Aina pitää lyödä päätä seinään ja tehdä ensin kaikki väärät ratkaisut ja sitten polvet ruvella todeta, että nyt mä tiedän mitä mä haluan ja se ei ole tätä mitä nyt on. Kuten jo sanoin: yksinkertaistan nyt ihan rutosti. Asioihin on yleensä liitoksissa, niin monta kerrosta ja ihmistä.
Tasoituksen vuoksi on nyt kirjattava tähän mistä pidän maalla asumisessa: oman pihan möyhiminen, koiruuksilla enemmän tilaa ja ulkoaitaus, oma talo, sukulaiset, metsäretket ja veneily. Perään täytyy todeta, että nykyinen energian puute syö iloa tuosta pihan laittamisesta eli pihalla ei siis tapahdu mitään. Olen saanut lahjaksi Viherpiha- lehden, joka on täynnä inspiroivia kuvia. Selailen jokaisen numeron tarkkaan ja sitten masennun täysin, katsoessani ulos ikkunasta. Oma piha ei oikein nyt ole siinä kuosissa, kun lehden pihat ja en jaksa tehdä mitään asialle. Voi nyt syyttää tästä syvällisestä postauksesta hormoneja (joiden piikkiin menee vielä paljon tulevina kuukausina).
0 kommenttia:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.