Avautuminen elämästä

Tiedättekö sellaisen tunteen, kun pää täyttyy ajatuksista ja samalla lyö suunnilleen tyhjää? Minusta on tuntunut sellaiselle jo pitkään. Elettyihin kuukausiin on mahtunut paljon hyvää ja erityisesti blogin ympärillä näyttää jatkuvasti sattuvan ja tapahtuvan kaikkea positiivista. Samalla kuitenkin oma arki jotenkin tökkii. En nyt puhu kotiäitiydestä, koska minusta tämä on kyllä elämän parasta aikaa. Arjen pienet asiat ja niiden kasaantuminen isoksi löntiksi sen sijaan tuovat mukanaan ahdistusta. Sitä lönttiä sitten kantelen mukanani ja välillä yritän sitä nielaista. Hyväksyä, että tällaista tämä elämä nyt vain on. Ja samalla se pieni ääni sisällä sanoo, että ei asioiden tarvitse olla näin. Tee muutos. Muutos kysyy kuitenkin aina rohkeutta ja uskallusta hypätä tuntemattomaan.

Tätä ajatusta elämän muuttamisesta parempaan suuntaan haudon mielessäni joka päivä. Ajatus auttaa minua jaksamaan eteenpäin, mutta samalla se näyttää myös räikeästi sen mikä juuri nyt on vialla. On asioita mitä haluaisin. Aivan pieniä ja pikkuisia, mutta juuri nyt näissä olosuhteissa mahdottomia. On päiviä jolloin suru hiipii mieleen ja yrittää jäädä sinne asumaan. Ikävöin miestäni joka on pitkän päivän poissa ja tulee illalla väsyneenä kotiin. Meillä on aikaa olla yhdessä perheenä aivan liian vähän. On asioita jotka vievät meitä erilleen. Varastavat meidän aikaamme.

Olen niin helpottunut, että syksy on vihdoin täällä. Se tarkoittaa, että olen selvinnyt jälleen yhdestä kesästä. Syksyisin voimaannun. Aistini terävöityvät ja olen enemmän tilanteen tasalla. Lisääntyvä pimeys tuntuu antavan minulle suojavärin ja toimii pehmeänä sylinä mihin voin upota huolineni. Odotan värikkäitä lehtiä, kirpsakkaa ilmaa ja kevyttä ensilunta. En ole kesäihminen. Haluaisin olla todella negatiivinen ja pessimistinen luonne. Haluaisin märehtiä murheisssani ja murjottaa ja mököttää. Ja kuitenkin huomaan, että toivo nousee aina mieleni sopukoista, vaikka kuinka yritän pyyhkäistä sitä syrjään. Jostakin löytyy aina se vahva luottamus siihen, että elämä kyllä kantaa ja asiat järjestyvät paikoilleen. Ennemmin tai myöhemmin. Minun tapauksessani usein myöhemmin, mutta järjestyvät kuitenkin.

Ja toki on paljon mistä olla kiitollinen. Jopa tästä raastavasta ikävästä toisen luo pitäisi syvällä sisimmässään olla kiitollinen. Kiitos tästä tunteesta. Kiitos, että saan tuntea näin. Tämä tunne osoittaa tuon rinnallani kulkevan ihmisen arvon. Ja voi kuinka arvokas sinä minulle oletkaan. Rakas. Eletyt syksyt jättävät syvemmän jäljen...