Muistot talteen!

Seuraa tunnustus. Olen tässä neljä vuotta hieman pyöriskellyt tunnontuskissa. En ole nimittäin kirjoitellut esikoiselleni enkä myöskään kuopukselleni vauvakirjaa. Häpeän syvästi. Kyllähän se olisi ihan mukava ja tärkeäkin juttu. En tiedä mikä siinä on ollut, että kaikki on jäänyt tekemättä. Olen toki kerännyt talteen kaikki tärkeät paperit, kortit ja piirustukset, mutta ne ovat jääneet pinoihin odottamaan oikeaa hetkeä. Oikeaa hetkeä ei sitten ilmeisimmin ole tullut.

Tähänkin asiaan liittyy henkilökohtainen kokemus. Muistan lapsena miltä tuntui nähdä ystäväni kotona hänen äitinsä kokoama vauvakirja. Selasin kirjan sivuja, jotka olivat tarkasti täytetty kauniilla käsialalla. Oli kimaltavia kiiltokuvia, hiuskiehkura ja valokuvia. Pieni lapsen mieleni ymmärsi, että kirjaan oli käytetty paljon aikaa ja sitä oli tehty rakkaudella. Kirjan lapsi oli tärkeä ja näkyvä. Muistan ajatelleeni, että minusta ei ollut olemassa sellaista kirjaa ja se pisti pienoisesti sydämeeni. Kotona meillä oli isoveljeni kuvat kauniisti albumeihin laitettuna. Kuopuksen eli minun kuvani löytyivät hajallaan laatikon pohjalta ja myöhemmin kenkälaatikosta. Siihen oli syynsä. Vanhempieni avioero ja sitä seuranneet työntäyteiset vuodet. Äitini ei kertakaikkisesti ehtinyt laittamaan kuviani nätisti albumiin kiinni. Kyllä, se oli aikaa ennen digikuvia ja muistikortteja. Ajattelin silloin, että minä sitten aikanani tekisin omille lapsilleni kauniit vauvakirjat, jotka jäisivät lapsilleni muistoksi. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Viikonloppuna kasasin vintin työpöydälle kaikki säästämäni liput ja laput ja päätin tehdä asialle jotakin. Tuunasin kaksi vanhaa säilytysrasiaa Teippitarhan koristeteipeillä ja kauniilla papereilla. Lajittelin kummankin lapsen kortit ja muut säästämäni aarteet kahteen laatikkoon. Ajattelin vielä kirjoittaa laatikoihin kirjeet molemmille lapsilleni. Minulle tuli parempi mieli. Nyt minulla on jokin paikka mihin säilöä tärkeitä juttuja. Olen hyvä äiti, joka koristelee laatikot kauniisti ja kerää muistot talteen. En vieläkään kirjoittanut vauvakirjan sivuille säntillisesti jokaisesta syntymäpäivästä, mutta tein jotakin omalla tavallani. Jäin miettimään mitä laatikoihin tulevaisuudessa laittaisin? Nyt laatikoihin sujahti molempien lasteni ensimmäiset vamput, pienet tukkaharjat, parhaat syntymäpäiväkortit, kastetodistukset. Vuosien saatossa sinne varmasti löytää tiensä molempien ensimmäiset irronneet maitohampaat.

Lopputuloksella ei oikeastaan ole paljon väliä. Tärkeintä on itse tekeminen. Muistoja läpi käydessään sitä myös tuntee suurta kiitollisuutta. Minä olen äiti. Minulla on kaksi ihanaa lasta. Minulla on perhe. Minulla on rinnallani kannustava aviomies, joka on hyvä isä lapsillemme. Minä olen saanut kaiken sen mitä minulta puuttui. Jos elämä on joskus ottanut jotakin pois se on myös antanut sen takaisin.