sunnuntai 6. lokakuuta 2019

#slowmorning - You had me at hello


En kuuntele lempimusaa talossa, kun vain yksin ollessa. En istu enää iltoja viinilasi kädessä. En osta uutta mekkoa. En lakkaa kynsiä. En mieti turhanpäiväisiä. En pyörittele turhia sanoja. En jankuta. Enää ei jokaisella tavaralla ole talossa omaa paikkaansa. Pihan kukkapenkit odottavat hoitajaansa. Talon täkkejä ei tuuleteta jokaisella pakkasilmalla. En katso enää kokonaisia elokuvia. En juuri lue kirjoja. En värittele värityskirjoja. En kirjoita runoja. En juuri varaile matkoja ulkomaille. En nuku aamulla myöhään. Tuskin ehdi olla sinua lähellä.

Tiedän. Luovuin jostakin ja sain uutta tilalle. Jokainen mennyt vuosi on opettanut minulle omat läksynsä. Itsekkyys on ravistettu minusta pois. Se leijui jalkojeni juureen ja minä jatkoin matkaani. Jätin sen kaiken taakseni. Jos joku olisi kertonut millaista tää kaikki todella on. Kuinka opetella rakkautta, kuinka kompuroida läpi nämä kuviot. Olisinko silloin rypenyt vähemmän vai pitääkö jokaisen kokea koko kirjo tunteiden. Sukeltaa ja taas itsensä pinnalta löytää.

En juuri mieti miltä tuntuu. Siirrän vuoret syrjään. Aikaa ei ole edes surulle. En ehdi edes taakse katsoa. Pysy valppaana. Ja kuinka välillä haluaisin lipua sinun käsivarsillesi ja sanoa kannattele hetken minua. Parasta on kuitenkin seistä tukevalla maalla. Tietäen. Olet todella siinä ja odotat, vaikka se ei koskaan ennen ollut vahvin puolesi. Juuri nyt on hyvä olla näin. Aloillaan. Enemmän kuin vain me.

Välillä kaikki repii hermoa. Usein kuitenkin nauru voittaa kiukun. Ja rehellisyys. Mikä sua oikein riepoo? Hulluutta on tähän lähteä. Ja silti en osaa kuvitella muuta paikkaa, jossa olisi yhtä hyvä  ja johon kuuluisin. Ilo ei ole koskaan tuntunut näin kirkaalle, kun katsoessan kasvoja pieniä. Kuinka paljon haluankaan teille antaa. Ja vieläkin enemmän. Jokainen uusi aamu tummat varjot kaikoavat loitommalle. On sydän eheä. Kenties satutettu, mutta sykkivä ja elävä.

Jos olisit kysynyt vuosia sitten. Olisin vastannut: "You had me at hello".

2 kommenttia:

  1. Kaunis kirjoitus. Jäin leskeksi 2 vuotta sitten ja samalla kahden lapsemme yksinhuoltajaksi. Ajattelin aina, että vielä joskus meillä on enemmän aikaa. Toisin kävi. Silti en ole katkera, mutta toisinaan surullinen kyllä. Paljon jäi tekemättä, näkemättä, unelmia toteuttamatta. Enää en ajattele "sitten kun" vaan "nyt kun". Hyvää syksyä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lämmin kiitos kommentistasi! Toivon aina, että mahdollisimman moni lukisi myös kommentit, sillä usein juuri täällä päästään lähelle sitä oikeaa elämää ja jaetaan ajatuksia yhdessä. Kaikki sanat tuntuvat liian pienille. Olen kovin pahoillani puolestanne ja kyyneleet nousivat silmiini. Toivon sinulle paljon voimia. Sinä ja perheesi olette joutuneet kohtaamaan valtaisan menetyksen. Pidän kommenttisi lähellä sydäntäni. Hyvää syksyä.

      Poista